Kieroutuneella tavallaan he järkeilevät näin:
– Lyhyt ja kurja on meidän elämämme,
ja kun loppu lähenee, ei lääkettä löydy,
eikä kenenkään tiedetä palanneen tuonelasta.
Asetutaan väijyksiin, vaanitaan vanhurskasta!
Hän on niin rasittava.
Hän vastustaa tekojamme,
syyttää meitä lain rikkomisesta
ja väittää, että emme piittaa
kasvatuksesta, jonka olemme saaneet.
Hän kehuu tuntevansa Jumalan
ja nimittää itseään Herran lapseksi.
Hänestä on tullut elävä syytös meitä vastaan,
ajattelumme ei hänelle kelpaa.
Jo hänen näkemisensä masentaa.
Ei hän elä toisten tapaan,
hän kulkee outoja polkujaan.
Me olemme hänelle kuin väärää rahaa,
hän karttaa meidän elämäntapaamme kuin saastaa.
”Autuas on vanhurskaiden loppu”, hän sanoo,
ja vielä hän kerskuu sillä,
että hänen isänsä on Jumala!
Katsotaanpa, puhuuko hän totta,
otetaan selville, millaisen lopun hän saa.
Jos tuo vanhurskas on Jumalan poika,
tottahan Jumala pitää hänestä huolen
ja pelastaa hänet vastustajien käsistä.
Koetellaan häntä, solvataan ja piestään,
niin saamme tietää, kuinka tyyni hän on,
ja näemme, mitä kaikkea hän sietää.
Tuomitaan hänet häpeälliseen kuolemaan!
Hänelle kyllä tulee ylhäältä apu –
itse hän on sanonut niin.
Näin he ajattelevat, mutta erehtyvät,
sillä heidän pahuutensa on sokaissut heidät.