Voi! Miten yksin onkaan nyt kaupunki,
ennen niin täynnä väkeä!
Kansojen valtiatar
on kuin leski.
Maitten ruhtinatar
tekee orjan työtä.
Hän itkee katkerasti yössä,
kyyneleet vierivät hänen poskillaan.
Yksikään hänen ystävistään
ei ole lohduttamassa.
Kaikki ovat hänet pettäneet,
kääntyneet vihollisiksi.
Kauan sai Juuda jo kärsiä vaivaa ja kurjuutta,
nyt se on vielä viety pois maastaan,
se asuu vieraiden kansojen seassa
eikä lepoa löydä.
Vainoojat saavuttivat Juudan,
pakotietä ei ollut.
Siionin tiet surevat,
kukaan ei tule juhliin.
Kaikki hänen porttinsa ovat autioina,
hänen pappinsa huokaavat,
neidot valittavat.
Katkera on Siionin kohtalo.
Hänen vihamiehensä ovat ottaneet vallan,
hänen vihollisillaan ei ole hätää.
Herra itse antaa Siionin kärsiä
sen monien syntien tähden.
Lapsetkin otettiin vangiksi,
vihollinen vei heidät pois.
Kadottanut on tytär Siion
kaiken loistonsa.
Hänen ruhtinaansa ovat kuin peurat,
jotka eivät laidunta löydä,
jotka voimattomina yrittävät paeta
metsästäjä kintereillään.
Kurjuutensa ja kodittomuutensa päivinä
Jerusalem muistaa
kaiken sen hyvän, mitä hänellä oli ollut
muinaisista ajoista asti.
Nyt, kun hänen väkensä kaatui vihollisen käsiin,
kukaan ei tullut avuksi.
Viholliset vain pilkaten nauroivat
nähdessään hänen loppunsa.
Raskaasti on Jerusalem rikkonut,
kaikki surkuttelevat hänen kohtaloaan.
Kaikki, jotka ennen kunnioittivat häntä, nyt halveksivat,
kun näkevät hänet alastomana.
Itsekin hän huokaa
ja kääntää kasvonsa pois.
Saasta tahrii hänen hameensa liepeet.
”Kuinka näin saattoikaan käydä!”
Syvälle, syvälle hän on vajonnut.
Kukaan ei lohduta häntä.
”Herra, katso minun kurjuuttani!
Katso, kuinka vihollinen ylvästelee!”
Vihollinen kävi käsiksi
hänen aarteisiinsa.
Hän joutui näkemään,
kuinka muukalaiset tunkeutuivat pyhäkköön,
vaikka sinä, Herra, olit säätänyt,
ettei yksikään muukalainen saa astua seurakuntasi keskelle.
Jerusalem vaikeroi,
koko Jerusalem etsii ruokaa.
Ihmiset antavat aarteensa leipäpalasta
pysyäkseen hengissä.
”Katso minua, Herra! Katso,
miten onneton olen