Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Room. 6:3–4.
Kastettavana oli monta lasta, ja yhdellä lapsista oli kasvoissaan haavoja ja ihottumaa. Pappi kastoi hänet viimeisenä ettei sairaus tarttuisi. Kasteen jälkeen äiti painoi pienokaisen syliänsä vasten ja sanoi: ”Eikö hän olekin suloinen.” Paavali käyttää kasteesta sanaa, jota käytetään puhuttaessa maailman uudestiluomisesta aikojen lopulla. Kaste on siis todelliseen elämään, monen heikkouden, sairauden ja kärsimyksen keskelle annettu suuri Jumalan lahja. Joskus se parantaa konkreettisesti, ja aina se jättää vähintään parantumisen lupauksen. Jumalan lapseksi pääseminen parantaa lopulta, viimeistään taivaassa. Kaste ei ole vain vertauskuva Jumalan armosta tai ihmisen tunnustautumistoimi. Se ei vain viittaa Jumalan rakkauteen, vaan se on armon todellista murtautumista elämään, syntien anteeksisaamisen hetki. Jumalan silmissä kastettu on hänen ”suloinen lapsensa”.