Anna armosi lohdukseni, niin kuin olet palvelijallesi luvannut. Ps. 119:76.
Lisää siihen jotain omaasi, ja armo ei ole enää armoa, vaan ansiota. Jumalan armo ei todellakaan ole tästä maailmasta. Se ei kysele, kenet se kohtaa. Sille on aivan sama, mitkä ovat elämänolosuhteet. Armo nostaa jaloilleen murtuneen. Armo koskettaa ihmistä, joka ei osaa sitä odottaa. Armo tulee todellisimmaksi silloin, kun sitä vähiten ansaitsee. Armo ei jätä kunniaa ihmiselle. Ei kauneudelle, ei onnelliselle mielelle, ei onnistumiselle, ei hurskaudelle, ei kilvoittelulle, ei uskon suuruudelle. Armo ei suostu ansaittavaksi, ainoastaan vastaanotettavaksi. Armo laskeutuu meidän allemme, kietoutuu ympärille, asettuu suojaksi päällemme, nostaa syliinsä. Se puhdistaa haavoja, pesee syntejä, lievittää kipuja, antaa jokaiselle ihmiselle arvon, jollaista tämä ei tiennyt olevan olemassakaan. Armo on sidottu Jeesuksen ristiin, sovintoon Jumalan kanssa.