Usko on kiinnittymistä Kristukseen ja Jumalan sanaan. Tahdomme tehdä niin, vaikka ympäriltä kuuluu voimistuva epäuskon meteli ja sekavan uskonnollisuuden humina. Kiinnitämme katseemme Jumalan sanaan kuin pimeässä loistavaan lamppuun (2. Piet. 1:19). Joku erkaantuu sanasta epäilysten tähden, toinen vieroittavien hengellisten kokemusten ahdistamana tai hurmaamana. Jumalan sanan on kuitenkin saatava ohjata kristittyä. Lakina, joka tuomitsee vaelluksen, sillä pyhimpänäkin itseään pitävä on vain syntinen ihminen. Mutta myös kehotuksena: ”Uskokaa evankeliumi!” Ihanasti Jumala jopa velvoittaa meitä uskomaan ilosanoma itsellemme, vaikka oma sydän tai toiset ihmiset eivät sitä sallisi. Sillä: ”Armo kuuluu sulle juuri, / sulle raukka kurjinkin. / Vaikka rintaas tuska suuri / kalvaa liekein polttavin. / Kaikkein synnit Jeesus kantoi / kaikkein tähden itsens’ antoi / ristiin, kärsimyksihin.” (VK 80.)