Ps. 69:21

Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin? Ef. 4:9.

Maan alimmat paikat eivät ole aina toisten nähtävissä. Alhaalla saattaa kulkea sellainen, joka ulkoisesti näyttää
voivan hyvin. Ehkä hyväosainen, mutta elämäntarkoituksensa menettänyt ihminen. Tai menestyksen ja tavoitteensa saavuttanut, joka huomaa, ettei huipulla ollutkaan mitään. Syvään laaksoon on eksynyt moni kipujen kantaja, sairauksiensa kanssa kamppaileva ja elämän lyömä, eri tavoin hylätyksi tullut. Laakson hämäristä voi kuitenkin löytyä tie toivoon. Sillä Jumala on kaiken lohdutuksen Jumala. Hän on antanut Jeesukselle ”taitavan kielen”, jolla hän osaa
rohkaista uupunutta. Isä Jumala tietää meidänkin elämämme. Hän on kuullut sydämemme kaipauksen. Meidänkin, jotka murehdimme Psalminkirjoittajan tavoin: ”Häpeä on murtanut sydämeni, haavani ei parane. Turhaan minä odotin sääliä, kukaan ei minua lohduttanut.” (Ps. 69:21.)

Room. 13:11

Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia. Room. 13:11.

Mistä heräämisen tunnistaa? Herätetty pohtii uskoaan ja elämäänsä tavallista herkemmällä mielellä. Ajoittain hän vaikuttaa pelokkaalta. Hän etsii tosissaan vastauksia. Mihin uskoa ja millä perusteella? Mikä kristinuskossa on oleellista ja keskeistä? Mikä kirja on Raamattu? Mitä on elää uskovan elämää tämän päivän maailmassa? Ja hän joutuu vastatusten kysymyksistä kovimman kanssa: Kelpaanko minä Jumalalle? Kuulunko niiden joukkoon, jotka kerran pääsevät taivaaseen? Hän ymmärtää hyvin, että nuo hurskaat kelpaavat, mutta entä hän itse? Hän, joka
on elänyt etäisyyksien päässä Jumalan tahdosta ja jolle eivät uudet uskonkokemuksetkaan oikein riitä.
– Näissä tunnoissa liikutaan Jumalan Hengen pyhällä työmaalla. Pian armon avara ovi avataan, pian sydän
löytää leponsa Jumalan omissa teoissa.

Ps. 51:19

Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala. Ps. 51:19.

Meitä johdatellaan särjetyn sydämen tielle laskemalla harteillemme risti ja kehottamalla seuraamaan Jeesusta. Risti auttaa valvomaan, koska sen alla on paljon asiaa Jumalalle. Risti ottaa oman voiman pois ja muokkaa meistä astian, jossa Jumalan pyhä öljy voi palaa, vaikka astia onkin vaatimaton. Ristiä kantaessaan kristitty on uskossa toiveikas. Hän nauttii ajoittain iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä vastoin kaikkea näkyvää ja koettavaa todellisuutta. Ahdistuksessa ei tule kiinnittää katsettaan oman sielun maisemiin. Sillä usko ja toivo ahdistuksessa löytyy vain kääntämällä katse Jeesukseen ristillä. Jeesuksen ristiä ja haavoitettuja käsiä katseltaessa omat puutteet haihtuvat ja
sydän rauhoittuu.

Kun. 8:50

Anna kansallesi sen synnit anteeksi, millä tavoin se onkin sinua vastaan rikkonut. 1. Kun. 8:50.

Kristittyjä yhdistävä kipeä kohta on taistelu helmasyntejä vastaan. Niitä, joista emme pääse eroon vaikka kuinka tahtoisimme. Vanhoihin synteihin lankeaminen on rehelliselle uskovalle masentavaa. Se tuntuu häpeälliseltä ja kurjalta ja syö omantunnon rauhan. Sydämen taistelu ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö enää olisi Jumalan lapsia. Kristittyinä joudumme kamppailemaan jatkuvasti syntejämme ja heikkouksiamme vastaan, eikä se taistelu toivottavasti lakkaa
ennen taivasta. Jos lakkaa, olemme hengellisesti kuolleita. Voi jopa kysyä missä mennään, jos taistelua ei enää näe tai tunne. Raamattua on ainakin silloin luettu huonosti. Sota syntiä vastaan on voitettu, se on selvä, mutta taistelu jatkuu viimeiseen saakka, kuitenkin voittajan puolella.

Kor. 12:13

Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. 1. Kor. 12:13.

Kirkkoisä Origenes kirjoitti sataluvulla: ”Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia”, sillä jo ”apostolit tiesivät, että kaikissa on synnin luontainen saastutus, joka täytyy pestä pois veden ja Hengen kautta. Ei kukaan ole synnitön, vaikka olisi yhden päivän ikäinen.” Hän opasti vielä: ”Koska synnynnäinen saastutus pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” Jotta Jumalan ihmeellinen luomistyö, pieni ihmislapsi, joka on ”saanut hahmonsa näkymättömissä, muotonsa kuin syvällä maan alla” (Ps. 139), saisi vielä kaikkein suurimman lahjan – saisi syntyä
vedestä ja Hengestä – me kastamme lapset Jumalan omiksi ja taivaan kansalaisiksi. Sinetöimme heidät Jeesukselle, Herramme suojelun ja johdatuksen alle. Kasteessa lapsi saa lahjoista suurimman, siksi se on Jumalan ylistämisen suuri juhla!

Ps. 84:7

Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde, ja sade antaa heille siunauksensa. Ps. 84:7.

Kaipaus levollisuuteen asuu sydämessämme. Kaipaus on kuin äänetön rukous. Se saattaa olla väsymistä jokapäiväisiin oravanpyöriin. Se saattaa olla väsymistä sisäisiin kamppailuihin, joissa yritetään kelvata toisille
ihmisille ja Jumalalle. Kaipaamme lepoa jatkuvasta kelpaamisen vaatimuksesta. Jos en jaksakaan olla enää vahva, riitänkö vielä silloin? – Olisiko lopulta niin, että väsyminen on terve reaktio sairaaseen menoon, eikä päinvastoin? Kun jaksamisen rajat tulevat vastaan, voi sen lopputulema olla kipeydestään huolimatta hyvä. Vedettömään laaksoon puhkeaa virvoittava lähde. Pysäyttäessään meidät, riisuessaan voimamme, Herra avaa eteemme jotakin aivan uutta.
Nyt se jo puhkeaa taimelle, huomaatko?