Luuk. 21:5–6, 20–24

Kun jotkut ihastelivat temppeliä, sen kauniita kiviä ja näkyville pantuja lahjoja, Jeesus sanoi: ”Tulee aika, jolloin kaikki tämä, mitä te nyt katselette, revitään maahan. Tähän ei jää kiveä kiven päälle.”

”Kun te näette Jerusalemin olevan sotajoukkojen piirittämä, silloin tiedätte, että sen hävitys on lähellä. Silloin on kaikkien Juudeassa asuvien paettava vuorille. Niiden, jotka ovat kaupungissa, on lähdettävä sieltä, eikä maaseudulla olevien pidä tulla kaupunkiin. Sillä ne päivät ovat koston päiviä: kaikki, mitä on kirjoitettu, käy toteen. Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät! Tähän maahan tulee suuri hätä, ja tätä kansaa kohtaa viha. Monet surmataan miekan terällä, toiset viedään vangiksi kaikkien kansojen sekaan, ja vieraat kansat polkevat Jerusalemia, kunnes niille annettu aika täyttyy.”

Room. 11:1–12

Kysyn siis: ei kai Jumala ole hylännyt omaa kansaansa? Ei toki! Olenhan minäkin israelilainen, Abrahamin jälkeläinen, Benjaminin heimoa. Ei Jumala ole hylännyt kansaansa, jonka hän edeltäkäsin on valinnut. Tiedättehän te, mitä kirjoitukset kertovat Eliasta. Hän esittää Jumalalle Israelia vastaan tämän syytöksen: ”Herra, he ovat tappaneet sinun profeettasi ja hajottaneet sinun alttarisi. Minä yksin olen enää jäljellä, ja he tavoittelevat minunkin henkeäni.” Mutta minkä vastauksen hän saa Jumalalta? ”Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole polvistuneet Baalin edessä.” Samoin on nykyisenäkin aikana olemassa jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut. Mutta jos valinta kerran perustuu armoon, se ei perustu ihmisen tekoihin – muutenhan armo ei olisi armo. Israel ei siis ole saavuttanut sitä, mitä se on tavoitellut; vain valitut ovat sen saaneet. Muut ovat paatuneet, niin kuin on kirjoitettu:

– Jumala on antanut heille turtuneen hengen,
silmät, jotka eivät näe, ja korvat, jotka eivät kuule.
Näin on yhä vielä.

Ja Daavid sanoo:

– Tulkoon heidän pitopöytänsä heille ansaksi ja satimeksi,
kompastukoot he siihen ja saakoot rangaistuksensa.
Hämärtykööt heidän silmänsä niin, etteivät he näe.
Paina heidän selkänsä aina kumaraan.

Kysyn siis: eivät kai juutalaiset sen vuoksi kompastuneet, että he jäisivät maahan makaamaan? Päinvastoin! Heidän lankeemuksensa on avannut pelastuksen muille kansoille, ja näin juutalaiset ovat saaneet aiheen kadehtia niitä. Jos heidän lankeemuksensa on koitunut rikkaudeksi maailmalle ja heidän tappionsa rikkaudeksi kansoille, kuinka paljon enemmän saakaan aikaan heidän täysimääräinen voittonsa!

Valit. 1:1–11

Voi! Miten yksin onkaan nyt kaupunki,
ennen niin täynnä väkeä!
Kansojen valtiatar
on kuin leski.
Maitten ruhtinatar
tekee orjan työtä.

Hän itkee katkerasti yössä,
kyyneleet vierivät hänen poskillaan.
Yksikään hänen ystävistään
ei ole lohduttamassa.
Kaikki ovat hänet pettäneet,
kääntyneet vihollisiksi.

Kauan sai Juuda jo kärsiä vaivaa ja kurjuutta,
nyt se on vielä viety pois maastaan,
se asuu vieraiden kansojen seassa
eikä lepoa löydä.
Vainoojat saavuttivat Juudan,
pakotietä ei ollut.

Siionin tiet surevat,
kukaan ei tule juhliin.
Kaikki hänen porttinsa ovat autioina,
hänen pappinsa huokaavat,
neidot valittavat.
Katkera on Siionin kohtalo.

Hänen vihamiehensä ovat ottaneet vallan,
hänen vihollisillaan ei ole hätää.
Herra itse antaa Siionin kärsiä
sen monien syntien tähden.
Lapsetkin otettiin vangiksi,
vihollinen vei heidät pois.

Kadottanut on tytär Siion
kaiken loistonsa.
Hänen ruhtinaansa ovat kuin peurat,
jotka eivät laidunta löydä,
jotka voimattomina yrittävät paeta
metsästäjä kintereillään.

Kurjuutensa ja kodittomuutensa päivinä
Jerusalem muistaa
kaiken sen hyvän, mitä hänellä oli ollut
muinaisista ajoista asti.
Nyt, kun hänen väkensä kaatui vihollisen käsiin,
kukaan ei tullut avuksi.
Viholliset vain pilkaten nauroivat
nähdessään hänen loppunsa.

Raskaasti on Jerusalem rikkonut,
kaikki surkuttelevat hänen kohtaloaan.
Kaikki, jotka ennen kunnioittivat häntä, nyt halveksivat,
kun näkevät hänet alastomana.
Itsekin hän huokaa
ja kääntää kasvonsa pois.

Saasta tahrii hänen hameensa liepeet.
”Kuinka näin saattoikaan käydä!”
Syvälle, syvälle hän on vajonnut.
Kukaan ei lohduta häntä.
”Herra, katso minun kurjuuttani!
Katso, kuinka vihollinen ylvästelee!”

Vihollinen kävi käsiksi
hänen aarteisiinsa.
Hän joutui näkemään,
kuinka muukalaiset tunkeutuivat pyhäkköön,
vaikka sinä, Herra, olit säätänyt,
ettei yksikään muukalainen saa astua seurakuntasi keskelle.

Jerusalem vaikeroi,
koko Jerusalem etsii ruokaa.
Ihmiset antavat aarteensa leipäpalasta
pysyäkseen hengissä.
”Katso minua, Herra! Katso,
miten onneton olen

 Piet. 1:3–11

Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken, mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan. Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.

Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä, kestävyydessä jumalanpelkoa, jumalanpelossa keskinäistä kiintymystä, kiintymyksessä rakkautta. Kun näet teillä on kaikki nämä avut ja ne vielä enenevät, te ette jää toimettomiksi eikä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen jää teissä vaille hedelmää. Se taas, jolta kaikki tämä puuttuu, on likinäköinen, suorastaan sokea. Hän on unohtanut, että hänet on kerran puhdistettu aikaisemmista synneistään.

Pyrkikää siis, veljet, yhä innokkaammin tekemään lujaksi kutsumuksenne ja valintanne. Kun näin teette, te ette koskaan lankea, ja niin te saatte avatuista ovista vapaasti astua meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan.

Joh. 19:9–16a

Hän meni takaisin palatsiin ja kysyi Jeesukselta: ”Mistä sinä olet lähtöisin?” Mutta Jeesus ei vastannut hänelle. ”Etkö puhu, vaikka minä kysyn?” Pilatus sanoi. ”Etkö tiedä, että minulla on valta päästää sinut vapaaksi ja valta ristiinnaulita sinut?” Jeesus vastasi: ”Sinulla ei olisi minuun mitään valtaa, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä. Siksi on suurempi syyllinen se ihminen, joka on minut sinulle luovuttanut.”

Pilatus yritti nyt saada Jeesuksen vapautetuksi. Mutta juutalaiset huusivat: ”Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä! Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.”

Nämä sanat kuultuaan Pilatus toi Jeesuksen ulos ja asettui tuomarinistuimelleen niin sanotulle Kivipihalle, jonka hepreankielinen nimi on Gabbata. Tämä tapahtui pääsiäisen valmistuspäivänä puolenpäivän aikaan. Pilatus sanoi juutalaisille: ”Tässä on teidän kuninkaanne.” Juutalaiset huusivat: ”Pois! Pois! Ristiinnaulitse hänet!” Pilatus sanoi heille: ”Pitääkö minun ristiinnaulita teidän kuninkaanne?” Mutta ylipapit vastasivat: ”Ei meillä ole muuta kuningasta kuin keisari.” Silloin Pilatus heidän vaatimuksestaan luovutti Jeesuksen ristiinnaulittavaksi.

Luuk. 16:10–12

Jeesus sanoi:

”Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin, ja joka on vähimmässä vilpillinen, se on vilpillinen myös paljossa. Jos te ette luotettavasti hoida väärää rikkautta, kuka uskoo teille todellista? Ja jos te ette luotettavasti hoida toisen omaisuutta, kuka teille kerran antaa sen, mikä on teidän omaanne?”

Kor. 4:1–7

Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Mutta minulle on yhdentekevää, ryhdyttekö te tai jokin ihmisten tuomioistuin minua tutkimaan. En itsekään ryhdy tutkimaan itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta.

Veljet, olen käyttänyt itsestäni ja Apolloksesta tällaista vertauskuvaa teidän takianne, jotta meistä oppisitte ymmärtämään sanat: ”Tyytykää siihen mitä on kirjoitettu.” Älkää siis mahtaillen asettuko yhden puolelle toista vastaan. Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi?

Hes. 3:16–21

Seitsemän päivän kuluttua minulle tuli Herran sana:

”Ihminen, minä olen pannut sinut Israelin kansalle vartijaksi. Kun kuulet suustani sanan, sinun tulee varoittaa heitä minusta. Kun minä sanon jumalattomalle, että hänen on kuoltava, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen jumalattomuudestaan pelastaaksesi hänet, hän kuolee syntiensä tähden – ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut. Mutta jos sinä varoitat jumalatonta eikä hän silti luovu jumalattomuudestaan, ei käänny pahoilta teiltään, hän kyllä kuolee syntiensä tähden mutta sinä pelastat elämäsi.

Ja jos vanhurskas kääntyy vanhurskaudestaan, jos hän tekee sellaista mikä on väärin, kun panen hänet koetukselle, sinä olet vastuussa hänestä. Ellet sinä varoita häntä, hän kuolee syntiensä tähden, eikä kukaan muista hänen vanhurskauttaan, ei hänen hyviä tekojaan. Ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut. Jos sinä varoitat vanhurskasta, ettei hän tekisi syntiä, ja hän ottaa varteen varoituksesi, hän saa elää. Hän saa elää, koska noudatti varoitusta, ja myös sinä pelastat elämäsi.”

Kun. 3:16–28

Noihin aikoihin kuninkaan puheille tuli kaksi porttoa. He astuivat hänen eteensä, ja toinen heistä sanoi: ”Herrani, kuule minua! Minä ja tuo nainen asumme samassa talossa. Hän oli läsnä, kun minä synnytin lapsen. Ja kun oli kulunut kaksi päivää siitä kun minä synnytin, silloin myös tuo nainen sai lapsen. Me olimme kahden, talossa ei ollut ketään muuta. Tuon naisen poika kuoli yöllä, hän oli nukkuessaan tukahduttanut sen. Silloin hän nousi keskellä yötä ja otti poikani minun vierestäni. Minä nukuin, ja niin hän pani lapsen viereensä makaamaan ja asetti kuolleen poikansa minun viereeni. Kun aamulla nousin imettämään poikaani, se oli kuollut. Minä tutkin silloin lapsen tarkoin, eikä se ollut minun synnyttämäni poika!” Toinen nainen sanoi: ”Tuo ei ole totta! Minun poikani elää, sinun poikasi kuoli!” Toinen vastasi: ”Ei, tuo kuollut on sinun poikasi, minun poikani elää!” Näin he riitelivät kuninkaan edessä.

Kuningas sanoi: ”Tämä nainen väittää, että elävä poika on hänen ja kuollut tuon toisen. Tämä toinen taas sanoo, ettei se ole totta, kuollut poika on toisen ja elävä hänen.” ”Hakekaa minulle miekka”, kuningas sanoi. Miekka tuotiin kuninkaan eteen. Hän antoi käskyn: ”Halkaiskaa elävä lapsi kahtia ja antakaa toinen puoli toiselle, toinen toiselle.” Silloin rakkaus lapseen pani elävän pojan äidin puhumaan, ja hän huudahti kuninkaalle: ”Herrani! Anna lapsi hänelle, älä anna surmata sitä!” Mutta toinen sanoi: ”Ei minulle eikä sinulle. Halkaiskaa vain!” Silloin kuningas lausui: ”Antakaa lapsi tuolle, joka ensin puhui, älkää tappako sitä. Hän on lapsen äiti.”

Kautta koko Israelin levisi tieto tuomiosta, jonka kuningas oli antanut. Kaikki alkoivat kunnioittaa kuningasta, sillä he näkivät nyt, että hän oli saanut Jumalalta viisauden tuomita ja hallita oikein.

Moos. 41:25–43

Joosef sanoi faraolle:

”Faraon unet tarkoittavat samaa. Jumala on kertonut faraolle, mitä hän aikoo tehdä. Nuo seitsemän kaunista lehmää tarkoittavat seitsemää vuotta, ja ne seitsemän kaunista tähkää tarkoittavat samoin seitsemää vuotta. Molempien unien merkitys on sama. Ne seitsemän laihaa ja rumaa lehmää, jotka nousivat niiden kauniiden jälkeen, merkitsevät seitsemää vuotta, ja samoin ne seitsemän tyhjää ja itätuulen polttamaa tähkää merkitsevät seitsemää nälkävuotta. Kun sanoin, että Jumala on näyttänyt faraolle, mitä hän aikoo tehdä, tarkoitin tätä: Seuraavat seitsemän vuotta ovat suuren yltäkylläisyyden aikaa koko Egyptin maassa, mutta niitä seuraa seitsemän niin kovaa nälkävuotta, että koko tuo yltäkylläisyys jää Egyptissä unohduksiin. Nälänhätä ulottuu yli koko maan, eikä ruoan runsaudesta ole maassa enää tietoakaan, sillä tuo nälänhätä tulee olemaan hyvin ankara. Faraon unen toistuminen taas merkitsee sitä, että Jumala on asian varmasti päättänyt ja panee sen pian täytäntöön.

Siksi faraon tulisi nyt valita viisas ja taitava mies Egyptin käskynhaltijaksi. Faraon tulisi myös asettaa maahan virkamiehiä, jotka ottavat talteen viidenneksen Egyptin sadosta niinä seitsemänä viljavana vuotena. Heidän tulee koota noina tulevina hyvinä vuosina talteen kaikkea syötävää ja varastoida faraon valvonnassa viljaa varmaan talteen kaupunkeihin. Tämä vilja olkoon maassa varalla niiksi seitsemäksi nälkävuodeksi, jotka tulevat Egyptin maahan. Silloin maa ei joudu nälänhädän vuoksi perikatoon.”

Nämä sanat miellyttivät faraota ja hänen hovinsa miehiä, ja farao sanoi heille: ”Voisimmeko löytää toista hänen veroistaan miestä! Hänessä asuu Jumalan henki!” Joosefille hän sanoi: ”Koska Jumala on tämän kaiken sinulle ilmoittanut, ei voi olla toista niin viisasta ja taitavaa miestä kuin sinä. Sinä saat hallita minun valtakuntaani, ja koko kansani on totteleva sinun sanaasi. Vain valtaistuimeni tekee minut sinua korkeammaksi.” Farao sanoi vielä Joosefille: ”Näin minä asetan sinut hallitsemaan koko Egyptiä.” Ja farao otti sinettisormuksensa sormestaan ja pani sen Joosefin sormeen, puki hänet vaatteisiin, jotka olivat hienointa pellavaa, ja ripusti hänen kaulaansa kultakäädyt. Hän antoi Joosefin ajaa toiseksi parhailla vaunuillaan, ja Joosefin edellä huudettiin: ”Abrek!” Näin hänestä tehtiin koko Egyptin käskynhaltija.