PÄIVÄN SANA

Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Joh. 15:2.

Pyhän Hengen aikaansaamaa hedelmää, jos sitä yleensä voidaan arvioida, tulee peilata Galatalaiskirjeen
opetukseen (5:22–23). Paavali kirjoittaa: ”Hengen hedelmiä taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.” Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava,
että Jumalan sanaa lukeva kristitty ymmärtää väistämättä, että tällainen hedelmä jää omassa elämässä varsin vaatimattomaksi. Siksi Jeesus puhuu oksan puhdistamisen tarpeesta. Jokaisen hyvinvoivan puun oksistoa puutarhuri karsii. Hän katkaisee liiat haarat ja leikkaa turhat versot. Joskus tuo karsiminen voi osua sellaiseenkin, jossa olemme mielestämme nähneet Jumalan käden jäljen. Mutta nyt liikutaankin salatun Jumalan puutarhassa.

Anna meille tänään jokapäiväinen leipämme. Matt. 6:11.

Jeesus liittää rukousten rukoukseen inhimilliset tarpeemme. Ne eivät siis ole toisarvoisia, jotakin kristityn
elämään kuulumatonta. Inhimillisiä tarpeita on paljon, ja ne kaikki sisältyvät seitsemänosaisen
rukouksen neljänteen rukoukseen: anna meille tänään jokapäiväinen leipämme. Kristitylle hengellinen
elämä ei ole jokin tästä ajasta irrallaan oleva lokero, vaan se läpäisee myös arjen. Kun me rukoilemme
nämä sanat, me annamme kaikki inhimilliset tarpeemme luottavaisesti Isän käteen. Me jätämme hänelle
asiamme ja pyydämme päästä Jeesuksen pyhän huolettomuuden omistajiksi, niin kuin luvun loppujakeissa
kehotetaan: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!”

Jopa Simon itse uskoi, ja hänet kastettiin. Hän pysytteli sitten Filippoksen seurassa, ja nähdessään ne suuret ihmeet ja voimateot, joita Filippos teki, hän oli hämmästyksestä
suunniltaan. Apt. 8:13.

Justinos Marttyyri (100–165) kirjoitti Simonista, että tämä ”hänessä vaikuttavien demonien voimalla keisari Claudiuksen aikoihin teki keisarillisessa kaupungissamme Roomassa valtavia noitatemppuja” ja että häntä ”pidettiin jumalana”. Kääntymys kristityksi paljastui myöhemmin epäaidoksi, mutta aluksi miehestä tuli Filippoksen innokas opetuslapsi, joka
halusi oppia kaiken – voidakseen jatkaa vanhaa toimintaansa, mutta nyt vahvemman voiman, Kristuksen, avulla. Laskelmoivia parantaja-evankelistoja on siis ollut alusta saakka. Vaarallisilla asioilla leikitään edelleen surutta, eikä ymmärretä niihin liittyvää vakavaa puolta. Sitä, millaisten henkien kanssa ollaan pian tekemisissä, kun tavoitellaan heikkojen kustannuksella omaa kunniaa ja rahaa. Kristityn tunnistaa siitä, että hän elää evankeliumista, ei uskonnollisesta menestyksestä.

Silloin mies sanoi: ”Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut.” 1. Moos. 32:29.

Miten Jaakob, painissa iskun lonkkaansa saanut, lyöty mies oli voittaja? Hän oli voittaja häviämällä. Hän oli voittaja lakatessaan taistelemasta Jumalan kanssa. Iisakin ja Jaakobin etäinen Jumala sai vihdoin olla hänen oma Jumalansa. Ei enää kaupankäyntiä, ei siunauksen toivotonta metsästystä. Jäljellä oli vain kuolemanväsynyt, Herrasta kiinni pitävä mies. Sinä hetkenä Jaakob sai kuulla, että voitettuna hän olikin voittaja. Voitto ei perustunut peräänantamattomaan
uskoon tai Jaakobin ehtymättömään voimaan, vaan Jumalan hyvyyden omistamiseen ja Jumalan armolliseen
mieleen. Oman tahdon piti murtua, jotta Jumalan armo kelpasi. Painin päätyttyä kerrotaan, että ”Hän siunasi Jaakobin siellä…” Ja jatketaan kauniisti: ”Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa” (1. Moos. 32:30–32).

Minä kirjoitan teille, lapseni: synnit on annettu teille anteeksi hänen nimensä tähden. 1. Joh. 2:12.

Kun Jumalan sana osoittaa syntisyytemme kokonaisvaltaisuutta, alamme kaivata armon rukiista leipää. Sanaa Jeesuksen haavoista ja ristin pyhästä verestä. Kuinka hyvin ne syntiemme mustuuden peittävätkään; kuinka hyvälle armo pimeän päälle maistuukaan! Kuinka syvältä koskettaa, kun saa kuulla: ”Herrani laupias, / on haavoissasi yhä / näin syntinenkin pyhä / ja väärä vanhurskas” (SV 228). Armo lämmittää palelevan sydämen, peittää synnin haavat. Armo koskettaa tuomioiden väsyttämää omaatuntoa ja päästää sen vapaille laitumille. Ihmisten loukkaavat ajatukset haihtuvat pois, pahojen puheiden kaiku hiipuu kaukaisuuteen. On vain armahdettu syntinen ja Vapahtaja, joka vakuuttaa vastaansanomattomasti: ”Sinä olet minun.”

Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala! Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset. Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin ja annat heidän juoda ilosi virrasta. Ps. 36:8–9.

Hyvin erilaisia ruokapaikkoja on tarjolla, myös kristillisen lipun alla. Kiiltävän ja sokerilla kuorrutetun perään ei kannata haikailla eikä sinne toisiakaan ohjailla. Sellaisen, joka lupaa helppoa elämää ja ongelmatonta tietä. Joka on kovaäänisintä ja vakuuttavinta. Parempi on pysyä siinä, mikä on monen sukupolven koettelemaa ja josta voi olla varma. Oikeat ruokapaikat voivat tuntua vaatimattomilta, mutta juuri ne antavat parhaan ravinnon eikä ruokamyrkytystä
tarvitse pelätä. Mitä me siis syömme? Herra on luvannut olla aina varmasti läsnä Raamatun sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa. Niiden kohdalla ei tarvitse miettiä, onko Jeesus tässä vai muualla tai tuovatko ne luoksemme Jumalan anteeksiantamuksen vai jääkö se sittenkin epävarmaksi. Armonvälineet kantavat uskon sydämiimme ja vahvistavat jo olevaa, koska niissä on Jeesuksen lupaus.

Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne. Matt. 6:14–15.

Mitä tehdä, jos emme yksinkertaisesti kykene antamaan anteeksi, haavat ovat liian syvät ja kipeät. Vihan tunne voittaa armahtavan mielen. Kun reviirimme rikotaan, on se aina väärin. Kun joku turhentaa persoonamme, on se aina syntiä. Mutta mitä tämän jälkeen? Jäämmekö kipuumme vai päästämmekö irti? Annammeko anteeksi? Anteeksiantaminen ei
tarkoita sitä, että ensin pyydetään anteeksi ja sitten kuljetaan yhdessä käsi kädessä kohti auringonnousua.
Anteeksiantaminen on enemmän asennelaji kuin kokemuslaji. Ehkä on hyvä kysyä: ”Tahtoisinko, jos vain jotenkin kykenisin ja se olisi mahdollista, antaa vastaani rikkoneelle anteeksi?” Jos vastaus on, että tahtoisin, jos vain suinkin kykenisin, niin asenne on oikea. Silloin voi ajatella, että kipu, viha ja ahdistus kohdistuvat tehtyyn tekoon, ei syvimmältään toiseen ihmiseen.

Yksi ainoa on lainsäätäjä ja tuomari, hän, jolla on valta pelastaa ja valta tuomita kadotukseen. Mutta mikä sinä olet tuomitsemaan lähimmäisesi? Jaak. 4:12.

Lakihenkisyys voi olla seurausta omasta epävarmuudesta. Jos armo ei ole saanut vielä tulla todeksi omassa
sydämessä, ei toisiakaan oikein uskalleta sen varaan jättää. Joitain varmuusrakennelmia pitää pystyttää, ja yleensä ne ovat omia uskonnollisia suoritteita. Epävarmuus voi johtua monista asioista, mutta perussyy lienee siinä, että uskonelämän tukipilareita ja todisteita Jumalalle kelpaamisesta etsitään omasta sydämestä. Ensin ei ehkä ole uskottu Jumalaan ollenkaan. Sitten on löydetty Jeesus ja on keskitytty lahjaksi saatuun uskoon. Mutta usko ei saa jäädä omaan uskoon uskomiseksi, vaan katseen pitää kääntyä sydämen ulkopuolelle Jumalan sanaan ja Jeesuksen tekoihin. Ristiä katsomalla ja sen sanomaan yhä enemmän syventymällä usko irtautuu omista teoista ja kiinnittyy Jeesuksen tekoihin meidän puolestamme. Silloin sydänten tuomiot hiljenevät.

Hän käski väkijoukon asettua nurmelle. Sitten hän otti ne viisi leipää ja kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja lausui kiitoksen. Hän mursi leivät ja antoi palat opetuslapsille, ja opetuslapset jakoivat ne väelle. Matt. 14:19.

Miten armollista onkaan, että Jeesusta saa palvella juuri niillä eväillä, jotka on matkaansa saanut. Vapahtajan
palveluksessa vähäinen tulee siunatuksi ja vaatimaton saa kantaa hedelmää. Muutama leipä ja kala voi siunaantua monen ravinnoksi. Sillä siunaus tai hedelmä on aina lahjaa, ei omaa tuotantoa. Jääkööt siksi turhat hengelliset pullistelut ja oman voiman osoitukset ja suuren hengellisyyden kuvitelmat. Tulkoon sen sijaan lapsenomainen luottamus
Kristuksen täytettyyn työhön, ja vallitkoon keskuudessamme levollinen armon ilmapiiri. Jumala kyllä muokkaa meistä inhimillisiä ihmisiä ja syvällisempiä Kristukseen luottavia kristittyjä monissa uskon- ja elämänkouluissa. Ne syventävät persoonaamme ja vahvistavat uskoa Jumalan armoon. Niistä eväistä saa sitten jakaa toisillekin.