PÄIVÄN SANA

Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Luuk. 7:12–14.

Surussa on kaksi suurta kysymystä. Ensimmäiseksi: miksi Jumala salli tämän tapahtua? Vielä emme saa siihen vastausta, mutta kerran tulemme sen saamaan. Miksi juuri nyt, jää tässä elämässä arvoitukseksi. Hän salli sen tapahtua, vaikka ajankohta tuntuisi väärältä. Toinen suuri kysymys on: missä kuoleman rajan ylittänyt on nyt? Sana antaa ymmärtää, että hän on Jumalan kädessä. Raamatussa on lyhyitä viittauksia ihmisen tilaan hänen odottaessaan kuolleiden ylösnousemusta. Sitä on kutsuttu välitilaksi. Kristinoppi kuvaa sitä näin: ”Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää. Vanhurskaille tämä odotus on rauhaa ja Jumalan läheisyyttä, jumalattomille vaivaa ja tuomion odotusta.”

Se, joka opettaa toisin eikä seuraa Herramme Jeesuksen Kristuksen terveellisiä sanoja ja uskomme mukaista oppia, on pöyhkeä eikä ymmärrä mitään. 1. Tim. 6:3–4.

Voimme kokea Vapahtajamme monella tavalla, syvästikin, mutta kokemus ei ole uskon kohde vaan hän itse. Uskolla on suunta ja kohde, joka on kauempana kuin sydämemme tai kokemusmaailmamme. Kristinusko
korostaa oppia enemmän kuin mikään muu uskonto. Oppihan merkitsee yksinkertaisesti opetusta uskomme kohteesta. Jotta tietäisimme ja tuntisimme hänet, johon uskomme, Jeesuksen Kristuksen. Useimmat uskonnot keskittyvät elämäntapoihin. Kristinusko ei keskity elämäntapoihin, kokemuksiin tai sääntöihin, vaan siihen, mitä Jeesuksesta tiedämme ja mitä hänestä voidaan uskoa ja kertoa toisille. Mitä hän on tehnyt puolestamme ja mitä hän sanassaan sanoo. Uskon keskipiste on Golgata, eikä sitä voi koskaan siirtää muualle.

Näin sanoo Herra, Jumala, joka loi taivaan ja muovasi ja valmisti maan, joka asetti sen perustuksilleen, ei luonut sitä tyhjäksi vaan teki sen asumista varten, näin hän sanoo: – Minä olen Herra, eikä muuta jumalaa ole. Jes. 45:18.

Kävimme pienessä linnakaupungissa, San Gimignanossa, ja ihastuimme paikkaan ikihyviksi. Laskeutuessamme
alas kaupungista, ilta-auringon piirtäessä taivaan kauniiksi väriloistoksi, edessämme avautui yllättäen maisema, joka kosketti syvältä ja saa yhä vielä sielun lämpimästi värisemään. San Gimignanon rinteiden saarna oli väkevä, vaikka kukaan muu kuin Jumalan luonto ei ollut äänessä. Näkymä oli niin levollinen, tyyni ja kaunis, että sanoin ei kykenisi tavoittamaan samankaltaista taivaskuvaa. Syntyi syvä kaipaus suureen lepoon, vakuuttuneisuus siitä, että kaikki tämä on vain esimakua, kuin varjo tulevasta. On sanottu, että Kristuksen armon kirkastuessa myös
luonto alkaa saarnata Jumalan hyvistä teoista. Kristityn matka kulkee kohti täyttymystä, josta luonto ajoittain väkevästi muistuttaa.

Mooses kutsui koolle kaikki Israelin vanhimmat ja sanoi heille: ”Ottakaa kukin lammas tai vuohi perhekuntaanne varten ja teurastakaa se pääsiäisuhriksi. Ottakaa sitten kimppu iisoppia, kastakaa se vatiin laskettuun vereen ja sivelkää verta oven kamanaan ja molempiin pieliin. Älköön kukaan teistä menkö kotinsa ovesta ulos ennen aamua, sillä Herra kulkee kaikkialla surmaamassa egyptiläisiä, mutta kun hän näkee veren ovenpielissä ja kamanassa, hän kulkee sen oven ohi eikä anna tuhoojan tulla koteihinne teitä surmaamaan. 2. Moos. 12:21–23.

Israelin kansaa kehotettiin sivelemään pihtipielet karitsan verellä. Silloin Jumala kulkisi talon ohitse ja asukkaat säästyisivät onnettomuudelta. Tapahtuma on esikuva Jeesuksen sovituskuolemasta ja sovintoveren suojasta. Puhuttelevaa tässä on se, että Herra ei kysynyt, oliko talossa eletty moitteettomasti. Hän ei kysellyt, oliko kilvoitus onnistunut, rukouselämä voimissaan, usko horjumatonta. Herra vain katsoi, oliko pihtipielissä Karitsan verta, ja jos oli, oli talon väki turvassa. Kuinka väkevä viesti! Herra ei ole niinkään kiinnostunut minun onnistumisistani tai epäonnistumisistani. Hän on ennen kaikkea kiinnostunut siitä, onko Karitsan veri suojanani. Laitanko turvani elämässä ja kuolemassa pyhään ristiin, jolla Jumala vuodatti verensä puolestani.

Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän. Luuk. 7:47.

Fariseus Simonin kodissa syntinen nainen pesi Jeesuksen jalat kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan.
Hän rikkoi kaikkia siveys- ja käyttäytymissääntöjä tullessaan niitä uhmaten Jeesuksen luokse. Itkien, hiukset auki, hän asettautui Jeesuksen jalkopäähän ja alkoi pestä ja voidella hänen jalkojaan. Simonin ja muiden mielestä nainen käyttäytyi hävyttömästi. Mielissä kiehuivat tuomion ajatukset. Mutta nainen oli aiemmin saanut kuulla Jeesuksen sydämeen painuneet sanat ja kohdata Vapahtajan ehdottoman rakkauden. Siitä rohkaistuneena hän uskalsi astua sudenpesään. Aina ennen häntä oli käytetty hyväksi. Hänet oli tuomittu parantumattomaksi tapaukseksi. Jeesus sen sijaan kohteli häntä Jumalan luomana, arvokkaana ihmisenä. Jeesus rakasti naista pyyteettömällä rakkaudella, ja rakkaus synnytti vastarakkauden, sai aikaan uuden elämän.

Pyhä Henki sanoo selvästi, että viimeisinä aikoina jotkut luopuvat uskosta ja alkavat seurata eksyttäviä henkiä ja pahojen henkien opetuksia. 1. Tim. 4:1.

Luterilainen saarnamies kertoi elämäntarinansa. Hän toimi aiemmin parantaja-profetoijana. Hän harjoitti
parantamistoimintaa kodissaan. Monet tulivat hänen luokseen hakemaan helpotusta vaivoihinsa. Pikku hiljaa ihmeitä alkoi tapahtua ilman Jeesustakin. Jeesus ja Jumalan sana jäivät vain sivujuonteeksi. Oleellista oli voima, joka tuntui olevan hänen käytössään, sekä näkyvät ihmeet. Erään pelottavaksi muuttuneen yliluonnollisia
tapahtumia sisältäneen yön melskeessä ystäväni oli vaimonsa kanssa pelästynyt ja huutanut Jeesusta avuksi estämään yliluonnolliset tapahtumat ja palauttamaan rauhan. Nyt he elävät ristin uskosta ja syntien anteeksi-antamuksesta. Pelottavat ilmiöt loppuivat. Saarnaaja perustaa uskonsa tänään Jumalan sanaan ja evankeliumiin, ei ihmeisiin.

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Matt. 26:26.

Kastetta ja ehtoollista kutsutaan näkyväksi sanaksi. Ne eivät todellakaan ole menneisyyden kirkkoruhtinaiden
keksintöä, vaan Jeesuksen asettamia kristityn elämän syvälähteitä. Lähetyskäskyssä on kaksi osaa: kastaminen ja opettaminen. Pienestä asiasta ei siis ole kyse silloin, kun puhumme syntien anteeksiantamuksen pesusta, jonka olemme osaksemme saaneet, useimmat jo pieninä lapsina. Jeesus asetti seuraajiaan varten myös ehtoollisen. Leipää murtaessaan hän sanoi, että leipä on hänen ruumiinsa, viini hänen verensä. Synnit sovitettiin yhdellä uhrilla ikuisiksi ajoiksi ja hän itse oli Jumalan kertakaikkinen syntiuhri. Niin kuin leipä murtuu, hänen ruumiinsa tulisi murretuksi. Ja hän ojensi ehtoollisleivän ja viinin opetuslapsilleen: ”Ottakaa ja syökää…” Tuo sama suuri ehtoollispöytä jatkuu edelleen, ja me saamme olla siitä osalliset.

Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman. 1. Joh. 2:2.

Jumala vaatii elämän täydellisyyttä sanoja ja ajatuksia myöten. Vaatimus on kova, lain ruuvipenkki niin tiukalle puristettu, että me emme voi muuta kuin rukoilla toistuvasti: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi.” Onneksi se, joka pyytää syntejään Jeesukselta anteeksi, myös saa ne anteeksi. Sitä koko Jumalan sana meille vakuuttaa ja Jeesuksen sovitustyö julistaa. Maailman synnit on annettu anteeksi, ja jokainen hänen puoleensa kääntyvä pääsee varmasti taivaaseen! Armoa on, että jo se, joka huutaa Jeesusta avuksi, on sovintoveren suojassa, vaikka ympärillä riehuisi kolmas maailmansota ja sisällä olisi tuska ja ahdistus. Kukaan ei voi riistää Jeesuksen käsistä, kun hänen nimeensä turvaudutaan, sillä synnit on sovitettu viimeistä myöten. Taivaassa kristityn hätäinen avun kuiskaus kuuluu suurena huutona, ja se tulee kuulluksi.

Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” Matt. 9:12–13.

Terveeksi ihmiseksi kutsutaan sellaista, jota ei ole tutkittu tarpeeksi. Sama soveltuu uskonelämäämme. Vahvaksi uskovaksi kutsutaan sitä, joka ei ole vielä kohdannut heikkouttaan. Hurskaaksi sitä, jonka sydäntä lain saarna ei ole viiltänyt tarpeeksi syvältä. Parantuneeksi häntä, joka ei ole tunnistanut kuolevaisuuttaan. Eheäksi sellaista, jonka haavat ovat vielä peitossa. – Miksi me kristityt yritämme niin kovasti olla jotakin enemmän kuin olemme Jumalan ja ihmisten edessä? Jumalako ei meitä tuntisi? Ihmisetkö eivät tunnistaisi heikkouttamme? Itsensä totuudellinen näkeminen vie meidät vain samalle lähtöviivalle toisten syntisten kanssa. Juuri syntisiä Herramme
kutsuu armon omistajiksi. Ylpeyteen ei jää aihetta, kiitokseen paljonkin.

Me emme ainakaan ole sellaisia kuin ne monet, jotka kaupittelevat Jumalan sanaa. Me julistamme sitä Jumalan edessä ja Kristusta palvellen, väärentämättömänä ja sellaisena kuin se tulee Jumalalta. 2. Kor. 2:17.

Jumala voisi tahtoessaan olla meihin yhteydessä monella eri tavalla. Hän voisi ilmestyä kerran päivässä antamaan elämänohjeita. Hän saattaisi kuulua äänenä, joka kertoo, miten tulisi elää ja uskoa. Hän saattaisi hallita näkyvästi enkeleiden kautta tai välittäjän tehtävään voideltujen ihmisten kautta. Jumala kuitenkin valitsi olla kanssamme yhteydessä uskon, ei näkemisen kautta. Hän valitsi kohdata meidät sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa. Jumala valitsi tietoisesti vaatimattomuuden tien, ristin hullutuksen tien. Jos se ei uskovalle kelpaa, on hänen syytä katsoa uudelleen sanan peiliin. Sillä sanassa on Henki ja elämä. Sanasta löytyy Kristus ja Jumalan tahto. Sana välittää meille evankeliumin, joka on Jumalan voima. Jos voimamme on jokin muu tai uskomme ankkuri lepää jossain toisessa paikassa, on syytä kääntää nopeasti kurssi.