Ilm. 3: 8,10

Hetkenä, jona me emme arvaa, Herra saapuu. Niin kuin varas yöllä, täysin yllättäen. Me voimme varautua
siihen ainoastaan olemalla valmiit koko ajan, koska silloin, kun Herra palaa, on myöhäistä lähteä öljynetsintämatkoille. Öljy kuvaa anteeksiantamuksen virtaa, se on lahjaksi saadun Pyhän Hengen vertauskuva. Usko voi olla monien ahdistusten ja kiusojen koettelema, se voi olla pieni ja suitseva kuin sammumaisillaan oleva kynttilänsydän, mutta Pyhän Hengen voimasta se silti palaa, koska Herra itse suojaa sen liekin. Mikä kuvaisi yksinkertaista lapsen uskoa, Pyhän Hengen hehkuvaa tulta? Se, kun heikko ja voimiltaan vaatimaton pitäytyy sittenkin Jumalan sanaan ja Jeesuksen nimen tunnustamiseen, kuten Herramme kiittelemä Filadelfian seurakunta (Ilm. 3: 8,10). Öljy paloi tuulessa ja myrskyssä ja koetusten helteessä.

Joh. 8:12

Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Joh. 8:12.

Kirjailija C.S. Lewis totesi, että onnen hintaan kuuluu sen menettämisen kipu. Sellainen on sopimus elämän kanssa. Ken onnen saa, se onnensa siis kätkeköön? Näinkö elämää on katseltava? Ylösnousemuksen radikaali sanoma tuo asiaan täysin uuden näkökulman. Elämän pimeyteen annetaan valo. Pimeyteen ei tarvitse tottua, ei ole pakko sokeutua maailman hämärään. Pimeys ei ole kaikki menetyksenkään keskellä. Jumala loi jo alussa valon, ja Jeesus sanoi olevansa maailman Valo. Ei vain valo valojen joukossa, vaan oikean valon alkulähde. Hän ei ole vain kuolleiden, vaan myös elävien Jumala. Se tarkoittaa, että hänen valonsa johdattaa askeleitamme jo nyt. Hänen sanaansa seuraamalla emme eksy.

Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen

Gal. 3:26

Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Gal. 3:26.

Omaan varaan rakentuvassa uskonnollisuudessa ei ole turvallisuutta eikä lepoa eikä lopulta toivoakaan. Voisiko meille siksi riittää iloksi Jumalan sanan lupaukset, erityisesti se tärkein: jokainen, joka avuksi huutaa herran Jeesuksen nimeä, pelastuu? Lupaus ei kysele tunteittemme perään, se vain lahjoittaa. Se koskee samalla tavalla heikkoja ja vahvoja, terveitä ja sairaita, uskossaan tunteisiin taipuvia ja tasaisia kulkijoita. Kaikki me saamme olla Jumalan lapsia armosta, Kristuksen sovitustyön tähden. Tähän saa jokainen kristitty perustaa uskonsa samalla oikeudella. Minkä Jumala lupaa, se lupaus pitää. Lupaukset eivät perustu kokemuksiimme, vaan Jumalan sydämen rakkauteen meitä kohtaan ja hänen armotekoihinsa meidän puolestamme.

Matt. 20:26–27

Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Matt. 20:26–27.

Inhimillisen maineen ja suuruuden tavoittelu on oman hyvän etsimistä. Tahdotaan tulla ylistetyksi, kerätä kunniaa ja nimeä. Niitä ei saa kuitenkaan koskaan riittävästi, eivätkä ne koskaan tyydytä sielua. Jumalan valtakunnan suuruus on jotain aivan muuta: se on lapsen kaltaiseksi kääntymistä, hiljaista uskoa ja levollista luottamusta Isään. Se on heikoista huolehtimista, katseen siirtämistä omista tarpeista Jeesukseen ja lähimmäisiin. Se on hyvän etsimistä ja löytämistä Jeesuksesta, ei omista saavutuksista. Niilo Tuomenoksa kuvaa uskovan matkaa: ”Jeesus sitoo meidät omaan elämäänsä ja omaan kohtaloonsa. Missä hän on, siellä mekin.” Ja muistuttaa matkan vaivoista: ”Mitä heidän elämässään olikaan – heikkoutta, kyyneleitä, raadollisen ihmisen hapuilua yöstä päivään, Herra oli heidän mukanaan.”

Fil. 1:6–7

Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä. Minulla on täysi syy ajatella teistä kaikista näin, sillä te olette minun sydämessäni, ja olenpa vankilassa tai puolustamassa ja vahvistamassa evankeliumia, te kaikki olette osallisia samasta armosta kuin minä. Fil. 1:6–7.

Uskon alkuun kuuluu, että se liikkuu ahdistuksen ja ilon maisemissa, kokemusten tarkkailussa, heikkouden ja voiman kysymyksissä. Usko, tullakseen kestäväksi, hakeutuu kuitenkin hyvissä ajoin synnin ja armon maisemiin. Sieltä löytyy kestävä pohja, joka ei kaadu myrskyjen ja rajuilmojen saapuessa. Pyhä Henki, joka ”lähtee Isästä ja Pojasta”, ohjaa kristityt aina Jeesuksen luokse. Pojassa on elämä ja vain hänessä. Hän ja vain hän on tie Isän luo. Jos Pyhän Hengen työ erotetaan Jeesuksen sanoista, teoista ja rististä, vie tie väistämättä väärään suuntaan. Se johtaa luottamaan ihmiseen ja hengellisiin kokemuksiin. Ja aina se vie uskonnollisuuteen, jossa ei ole evankeliumia eikä omantunnon vapautta, vaan ainoastaan lakia ja tekoja. Kirkas evankeliumi pitää osallisena armosta, josta myös Paavali eli.

Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen

Hes. 34:11–12

Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet. Hes. 34:11–12.

Koskettavinta ei ole se, että kadonnutta lähdetään etsimään, vaikka sekin on jo ihme sinänsä. Koskettavinta ei ole sekään, että jokaista lauman lammasta haetaan, niin kuin se olisi Paimenen ainoa. Koskettavinta on paimenen sydämen asenne hukassa ja hädässä olevaa kohtaan. Hänen rakkautensa kadonneita lampaita kohtaan, joka laittaa uhmaamaan kaikkia vastuksia ja asettumaan petojen keskelle vaaraan. Hän lähtee, koska on Rakkaus. Rakkaus, joka rakastaa yhtä kadonnutta, yhtä heikkoa. Yksi lammas ei ollut suuren vaivan arvoinen, mutta paimen halusi jokaisen omistaan kotiin. Hän etsi, kunnes löysi viimeisenkin, ja nosti hätääntyneen ja väsyneen hartioilleen ja kantoi sen turvaan. Mistään et kuule moitteen sanaa, et tuomion ääntä. Välittyy vain sydämen lempeys ja ilo löytyneestä.

Ps. 91:4,9

Olkoon kotimme kristitty koti niin perheenjäsenille kuin jokaiselle vieraalle. Olkoon se Abrahamin kodin
tavoin virkistävä lepopaikka. Olkoon se voimien keräämisen paikka, hyvän olon paikka, rakkauden ja yhteyden paikka. Sellainen, jossa voi rentoutua kuin Mamren tammiston puiden varjossa. Leväten, jotta voisi jatkaa taas matkaa virkistyneenä. Vieraanvaraisuudessa ja ystävyydessä on jotakin syvästi kristillistä ja samalla syvästi inhimillistä. Herramme mielen mukaista. Kodissa, jossa saa levätä ja elää hyväksyttynä, on jo häivähdys taivaasta. Siellä psalminlaulajan sanoin Jumala ”levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi. Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa”. (Ps. 91:4,9.)

Moos. 18:4–6

Saanko tuoda teille vähän vettä, jotta voitte pestä jalkanne ja levähtää puun varjossa? Minä haen hiukan syötävää, niin että voitte virkistäytyä ennen kuin jatkatte matkaanne. Levähtääksenne te varmaan poikkesitte minun, palvelijanne luo.” He sanoivat: ”Hyvä on,
tee niin.” Abraham riensi telttaan Saaran luo ja sanoi: ”Hae joutuin kolme vakallista parhaita vehnäjauhoja, tee taikina ja leivo leipiä!” 1. Moos. 18:4–6.

Kor. 12:9

On Jumalan ylistämistä, kun kaikista kokemistamme vastoinkäymisistä huolimatta uskomme Jumalan yksinkertaisen lupauksen: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9.) Kaikkeen elämän kipuun ja kärsimykseen emme tule saamaan tässä elämässä vastausta, siihen meidän on suostuttava. Tunnemme myös monia käsittämättömiä elämänkohtaloita, joihin olisi suorastaan synti yrittää vastata Jumalan puolesta. Ihminen on aina ihminen eikä voi tavoittaa Jumalan ajatuksia ja suunnitelmia. Lohdutuksen tuo Raamatun vakuutus, että kaikella kokemallamme on ihmistä suurempi selityksensä. Tyhjentävä, täysin ymmärrettävä ja kerran kokonaan avautuva, joka vastaa jokaiseen kysymykseemme. Sitä odotellessa laulamme matkallamme: ”Suo mun, Herra, huolta vailla, tehdä matkaa lapsen lailla…”