Room. 6:3–4

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Room. 6:3–4.

Kastettavana oli monta lasta, ja yhdellä lapsista oli kasvoissaan haavoja ja ihottumaa. Pappi kastoi hänet viimeisenä ettei sairaus tarttuisi. Kasteen jälkeen äiti painoi pienokaisen syliänsä vasten ja sanoi: ”Eikö hän olekin suloinen.” Paavali käyttää kasteesta sanaa, jota käytetään puhuttaessa maailman uudestiluomisesta aikojen lopulla. Kaste on siis todelliseen elämään, monen heikkouden, sairauden ja kärsimyksen keskelle annettu suuri Jumalan lahja. Joskus se parantaa konkreettisesti, ja aina se jättää vähintään parantumisen lupauksen. Jumalan lapseksi pääseminen parantaa lopulta, viimeistään taivaassa. Kaste ei ole vain vertauskuva Jumalan armosta tai ihmisen tunnustautumistoimi. Se ei vain viittaa Jumalan rakkauteen, vaan se on armon todellista murtautumista elämään, syntien anteeksisaamisen hetki. Jumalan silmissä kastettu on hänen ”suloinen lapsensa”.

Kor. 1:3

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala! 2. Kor. 1:3.

Jumalan armon syvyyteen ei pääse kuin kurkistamaan, aavistuksen verran. Kielelle putoaa vain pisara kerrallaan, autuas ja lohduttava. Armo ei perustu ihmiseen, vaan se on kirjoitettu taivaan kirjaan, piirretty Isän sydämeen, Jumalan Pojan verellä. Armo on Jumalalle kallista, ihmiselle ilmaista. Se tulee meitä lähelle välineiden kautta, jotka Jumala on itse valinnut: Raamatun sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta. Niissä armo on varmasti läsnä, niissä on Jumalan lupaus. Rukouksetkin Isä kuulee, mutta rukous voi olla myös hurskastelua tai esitelmää, niin kuin Jeesuksen vertaus kahdesta rukoilijasta osoittaa. Jumalan sana ei erehdy, kaste ei menetä koskaan voimaansa, ja ehtoollisessa me nautimme aina Jeesuksen ruumiin ja veren tuomioksemme tai syntiemme anteeksi saamiseksi. Ne ovat varmoja armon paikkoja, runsaita ja riittäviä.

Sam. 10:10

Saulin saapuessa Gebaan profeettajoukko tuli häntä vastaan ja Jumalan henki valtasi hänet, niin että hänkin joutui hurmoksiin ja liittyi heihin. 1. Sam. 10:10.

Hurmosta ei tule tavoitella. Jos sellainen annetaan, se ei nosta kokemuksen saanutta Raamatun sanan yläpuolelle tai toisia kristittyjä pyhemmäksi. Jokainen hurmoskokemus pitää arvostella Raamatulla. Jos ihminen ei suostu kokemustensa arvosteluun, hänestä tulee hurmahenkinen ja hän eksyy. Ratkaisevaa on hurmoskokemuksen sisältö, jonka se tuo esille, ei itse kokemus. ”Jos se, mitä profeetta puhuu Herran nimissä, ei toteudu, se ei ole Herran sanaa vaan väärän profeetan röyhkeää puhetta. Älkää kuulko häntä.” (5. Moos. 18.) Nyrkkisääntö kristityille on syvimmältään aina tämä: Meitä ei kehoteta etsimään hurmoskokemuksia, vaan etsimään Herraa. Hänet löytää varmasti sieltä, missä hän on luvannut olla läsnä: Jumalan sanasta ja ehtoollisen sakramentista.

Joh. 1:9–10

Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä. 1. Joh. 1:9–10.

Jumalan tuomio on sitä, että synneistä tai heikkouksista ei enää muistuteta. Pyhää painia sen sijaan ovat uskon ja elämän kamppailut tai kipuilu siitä, saammeko olla Jumalan lapsia. Ne ovat samaa siunauksen etsimisen painia, jota Jaakob kävi Jabbok-virran varrella aamun koittoon saakka. Jaakob lähti painista lonkkaan lyötynä, mutta siunattuna. Painin jälkeen etäinen ”Iisakin Jumala” oli vaihtunut ”minun Jumalakseni”. Herransa voittamaksi tullut voitti osakseen
siunauksen. Omissa otteluissamme on tärkeä muistaa lajin oikeat säännöt: ”Kun synnintunto on herännyt, varo, ettet rauhoita sitä muulla kuin Kristuksen verellä, sillä muuten paadut. Tee Kristus rauhaksesi, älä velvollisuuksiesi täyttämistä, kyyneleitäsi tai muuta sellaista. Sinä voit ajaa Kristuksen luotasi yhtä hyvin hyvillä teoillasi kuin synneilläsi.” (Kallis hunajan pisara.)

Matt. 6:8

Heti kun aloit rukoilla, lähti liikkeelle sana, ja minä tulin kertomaan sen sinulle, sillä Jumala rakastaa sinua. Dan. 9:23.

”Heti kun aloit rukoilla, lähti liikkeelle sana – –”, kertoi Ylienkeli Gabriel Danielille. Jumala on sitonut toimintaansa salatulla tavalla rukoukseen. Emme ymmärrä miksi, mutta toimimme tässäkin sanan kehottamalla tavalla: ”Rukoilkaa lakkaamatta” (1. Tess. 5:17). Me emme sinänsä usko rukoukseen, vaan Jeesukseen. Rukouksen kiihkeys tai tiivis tunnelma ei tee sitä myöskään paremmin kuulluksi. Jumalaa ei tarvitse pakanoiden tavoin herätellä kuulemaan lastensa pyyntöjä. Taivaassa huokauskin kuuluu huutona, kun Herran omalla on hätä. Luther sanoi Mooseksesta, jota saartoivat meri ja egyptiläiset niin että Mooses tuskin sai sanaa suustaan, että hänen hätänsä kaikui silloin taivaassa suurena huutona. Mekin rukoilemme lakkaamatta, vaikka ”teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään” (Matt. 6:8).

Tess. 5:17

”Heti kun aloit rukoilla, lähti liikkeelle sana – –”, kertoi Ylienkeli Gabriel Danielille. Jumala on sitonut toimintaansa salatulla tavalla rukoukseen. Emme ymmärrä miksi, mutta toimimme tässäkin sanan kehottamalla tavalla: ”Rukoilkaa lakkaamatta” (1. Tess. 5:17). Me emme sinänsä usko rukoukseen, vaan Jeesukseen. Rukouksen kiihkeys tai tiivis tunnelma ei tee sitä myöskään paremmin kuulluksi. Jumalaa ei tarvitse pakanoiden tavoin herätellä kuulemaan lastensa pyyntöjä. Taivaassa huokauskin kuuluu huutona, kun Herran omalla on hätä. Luther sanoi Mooseksesta, jota saartoivat meri ja egyptiläiset niin että Mooses tuskin sai sanaa suustaan, että hänen hätänsä kaikui silloin taivaassa suurena huutona. Mekin rukoilemme lakkaamatta, vaikka ”teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään” (Matt. 6:8).

Jes. 41:9–10

Sinä, jonka käteen minä tartuin, jonka minä toin maan ääristä ja kutsuin kaukaisimmista kolkista, jolle minä sanoin: ”Sinä olet palvelijani, minä olen sinut valinnut, en sinua väheksynyt” – älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi – minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni. Jes. 41:9–10.

Kokenut lähetystyöntekijä palasi katsomasta entistä kotiaan ja monivuotista palveluspaikkaansa – omaa elämäntyötään. Kyyneleet silmissä hän kertoi, kuinka kaikki oli ollut raunioina. Kotimaahan paluusta oli vain joitain vuosia, ja sinä aikana kaikki vaivalla rakennettu oli sirpaleina. Sairaala ryöstetty, ihmiset kaikonneet. Elämäntyö voi näyttää menevän hukkaan, sairaalat raunioitua. Ihmiset voivat jättää, terveys pettää, näkyvät työn jäljet muuttua näkymättömiksi tai olla sitä aina. Näillä ei lopulta ole merkitystä, jos pidämme Jumalan sanasta kiinni emmekä kiellä Jeesuksen nimeä. Silloin me pysymme oksastettuina runkoon, Kristukseen, jolta kaikki elämä tulee. Taivaassa saamme vielä ihmetellä sitäkin, mitä emme nyt kykene näkemään: työmme hedelmä, joka on vielä salattu, ettemme näkemällä ylpistyisi.

Matt. 6:9

Rukoilkaa te siis näin: – Isä meidän, joka olet taivaissa! Matt. 6:9.

Rukouksien rukous on Isä meidän. Siinä uskova ihminen saa parhaiten sanoitetuksi sydämensä tunnot. Mitään muuta rukousta ei tosin rukoilla yhtä ajattelemattomasti kuin tätä. Siksi Isä meidän -rukousta on sanottu marttyyriksi rukousten joukossa. Sitä hoetaan ulkoa kuin koulun ulkoläksyä ajattelematta lainkaan sisältöä. Martti Luther sanoi Isä meidän -rukouksesta: ”Tähän rukoukseen liittyy suurenmoinen todistus siitä, että Jumala kuulee meitä erityisen mielellään. Siksi maailmasta ei voi löytää jalompaa rukousta emmekä vaihtaisi sitä mihinkään maalliseen rikkauteen.” Ja hän lisää: ”Vielä tänä päivänä minä imen isämeitää kuin lapsi – juon ja syön sitä kuin vanha ihminen enkä saa siitä kyllikseni”. Isä meidän -rukous sisältää elämämme kaikki tarpeet. Emme siis voi lakata rukoilemasta sitä ennen taivasta!

Job 6:2–3

Kunpa joku punnitsisi minun ahdistukseni, panisi kaikki minun vaivani vaakakuppiin! Ne painavat enemmän kuin meren hiekka. Job 6:2–3.

Runebergin virressä 609 kuvataan ristin tarkoitusta: ”En kantaja ristin mä ainoa lie, / en viimeinen myöskään maan päällä. / Vaan Jeesuksen luo tämä ristini vie, / hän kantoi sen synnittä täällä”, ja jatketaan: ”Sun ristisi rinnalla Jeesukseni, / mun ristini paljon ei paina. / Kun suot minun katsella kasvojasi, / niin virvoitat sieluni aina. / Ei hätää nyt voi olla mulla.” Ristin syvin, käsittämättömin, salatuin ja ihmeellisin tarkoitus on kiinnittää katseemme ja sydämemme Jeesukseen ja sitoa meidät lujasti häneen. Siksi meillä ei ole oikeasti hätää vaikeimmassakaan paikassa. Hätää ei ole, koska meidät ja meidän ristimme kannettiin Golgatalle ja tapahtui ihme: Jumalan viha leppyi, synti sovitettiin ja armo asuu nyt Isän sydämessä jokaista ristin kantajaa kohtaan. Siksi kristitty saattaa kokea ristinsä ajoittain jopa kevyenä, vaikkei siihen näyttäisi olevan mitään syytä.