PÄIVÄN SANA

Älkää siis olko hiukan armollisia, vaan pukeutukaa sydämelliseen armahtavaisuuteen. Olkoon armollinen mieli kuin istuva puku päällä. Aina siellä, missä tekin. Sillä asenteella lähimmäistä katsellaan samalta tasolta. Kahden armahdetun syntisen kohdatessa ei ole tarvetta asettua toisen yläpuolelle. Esittää pyhää pahalle. Kun syntinen on toisen kanssa Jumalan edessä, puuttuu siitä kaikenlainen kilpailu. Silloin ei kerskata voitoilla tai hengellisellä hurskaudella, vaan Paavalin sanoin: ”Jos minun kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani” (2. Kor. 11:30). Kaikki, mitä armahdetut syntiset Jumalalta saavat, on lahjaa. Kaikki, mistä voi kerskata, perustuu Jumalan pohjattomaan armoon. Kruununa kimaltaa ehdoton rakkaus.

Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Kol. 3:12–13.

Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Luuk. 15:4,8.

Kymmenen hopearahaa käsittävä kaulakoru oli naisen koko omaisuus. Usein sellainen oli perintökoru, joka varakkaammilla naisilla saattoi painaa useita kiloja. Rahoja oli vain kymmenen, nainen oli siis köyhä ja siksi myös rahan kadottaminen kirpaisi vielä rankemmin. Jumala etsii vastaavalla sydämen hädällä ja rakkaudella jokaista luomaansa ihmistä. Hän jätti siksi taivaan, tuli ja etsi omiaan. Eikä ole sattumaa, että toisessa vertauksessa etsittävä on juuri lammas, puolustuskyvytön, helposti eksyvä ja väsyvä, joka ei omin voimin löytänyt tietä takaisin laumaan. Sellaisiahan me olemme. Me emme kykene löytämään itse kotiin, me emme kykene tunnistamaan Paimenta. Mutta paimen etsii meidät, nostaa olalleen ja kantaa kodin lämpöön.

Luther oli ehdoton totuuden etsijä, munkkina ankarampi kuin kukaan toinen, elämän kieltäytymisissä maestro vailla vertaa – aina niin pitkälle, että hänen terveytensä ei palautunut koskaan munkkivuosien itsensä parantamisen harjoituksista. Hän kokeili myös mystiikan tietä, mutta sieltäkään ei löytänyt rauhaa, vaikka ajoittain hengellisyys oli sen piirissä hurmaavaa. Lutherin hengellisissä ahdistuksissa kirkastui arvokas helmi: ”Uskosta vanhurskas saa elää” (Room. 1:17). Hän tajusi, että vanhurskaus ei ollutkaan vaatimus, jonka palkkana saadaan armo, vaan uskon kautta Kristuksen vanhurskaus luetaan ihmisen hyväksi, se ikään kuin peittää syntisen ja pukee hänet Kristuksen puhtauteen. Kristus ottaa päälleen hänen syntinsä, hän saa päälleen Kristuksen puhtauden. Tapahtuu autuas vaihtokauppa.

Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Room. 3:22–24.

Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” Matt. 3:16–17.

Kolminaisuusoppi ei esiinny Raamatussa sanana, mutta asiana se kulkee läpi Vanhan ja Uuden testamentin. Puhuessaan Jumalan ykseydestä Raamattu samalla liittää siihen yllättäen ”kolmeuden”. Isästä puhutaan persoonana, Pojasta puhutaan persoonana ja Pyhästä Hengestä puhutaan persoonana. Raamattu kuvaa Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä kutakin erikseen elävänä, henkisenä minänä eli persoonana. Samalla edellytetään, että Jumala on yksi. Tässä ymmärryksemme loppuu, ja me kumarramme salaisuuden edessä. Ymmärrys vaihtuu uskoon. Kolminaisuusopin perusta on Raamatussa selkeä. Kaste suoritetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Efesolaiskirjeessä puhutaan yhdestä Hengestä, yhdestä Herrasta ja yhdestä Jumalasta, kaikkien Isästä. Jeesuksen kasteessa oli läsnä Jumala kolmessa persoonassaan.

Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi. Room. 15:7.

Etsimme hyväksyntää oudoilla tavoilla. Olemme valmiit tekemään sen eteen lähes mitä tahansa. Sillä tiedämme kokemuksesta, miltä tuntuu selän kääntäminen. Emme tahdo joutua sellaisen kohteeksi. Ihmisen sisäänrakennettu tarve on tulla rakastetuksi ja hyväksytyiksi omana itsenään. Tulla osaksi yhteisöä ”muuttamatta, syyttämättä”, niin kuin runoilija muotoilee. Kaipaamme toisten rakastavaa katsetta. Rakkauden janossa on myös Jumalan janoa. Siinä on muistutus: Kerran perillä uskomme muuttuu täydellisen rakkauden näkemiseksi, mitään ei silloin enää puutu, mitään emme kaipaa enää lisää. Tähän elämään kuuluu kuitenkin vielä Herramme käsky, että rakastamme toisiamme ja pidämme toisistamme huolta. Ettemme käännä selkäämme tarvitsevalle, emmekä kiellä rakkauttamme janoiselta. Käsky rakastaa, koska meitä on rakastettu.

Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Joh. 1:29.

Evankeliumilla ei ole kosketuspintaa vahvojen ja omillaan toimeentulevien elämään. Sen sijaan se koskettaa herännyttä ja syntejään kauhistelevaa pelokasta sydäntä. Tälle evankeliumi lupaa, että jokainen, joka huutaa Jeesusta avuksi, pelastuu. Kynnystä armoon ei enää ole, Jumalan Karitsa on ottanut pois maailman synnin. – Mihin keskuudestamme on kadonnut evankeliumin jano? Miksi kaikki näkyvä hengellisyys tai toimintaan keskittyvä puuhastelu peittää evankeliumin
sydänäänet? Kallis hunajan pisara opettaa: ”On helppo sanoa: ’Minä uskon Kristukseen’. Mutta nähdä Kristus täynnä armoa ja totuutta, jonka täyteydestä saat ottaa armoa armon lisäksi, on aivan toista.” Vieläkö Pyhä Henki saisi osoittaa Jumalan Karitsaa? Vieläkö syntyisi iloa armon avaruudesta, siitä, että synnit on saatu anteeksi?

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. 2. Kor. 4:7.

Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen toimivat suunnattoman suuren voiman vankkureina. Jumalan kirjoitettu sana on mustetta ja paperia, silti siinä on Henki ja elämä, jonka sanojen tuomittavaksi ja armahdettavaksi kristitty taipuu. Uskovat ovat heikkoja Jumalan lapsia, syntisiä, epäuskoisia ja lankeilevia, mutta he tietävät tien armon lähteille. Kristitty on sellainen, joka on riippuvainen armon vakuutuksesta: ”Sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut.” Kun uskovista puhutaan pyhinä, sillä ei tarkoiteta kristittyjen olevan parempia kuin toiset. Pyhyys tarkoittaa, että kristitty on syntinsä tunnustava ja armoa tarvitseva. Hän tarvitsee puvukseen Jeesuksen puhtauden, muuten hän ei pääse taivaaseen. Pyhyys on asema, ei ominaisuus Jumalan edessä. Ja voima, jos sitä on havaittavissa, on Jumalasta.

---

Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen