PÄIVÄN SANA

Tosin joukkoomme oli tullut eräitä valeveljiä urkkimaan, millaista on se vapaus, jonka me olemme Kristukselta Jeesukselta saaneet. Heidän tarkoituksenaan oli saattaa meidät lain orjuuteen. Gal. 2:4.

Evankeliumin vapauteen liittyy vapaaehtoisuus ja siihen kuuluu jokaisen luodun ihmisen kunnioittaminen. Jumala ei tee koskaan väkivaltaa ihmisen persoonalle, eikä sitä tee myöskään evankeliumi. Evankeliumi ei sido armon lupausta ihmiseen, ei itseen eikä toisiin. Evankeliumi on vapauden sanoma, mihin jo Herramme nimikin, Vapahtaja, viittaa. Sitojat ovat aivan muualla. Ajoittain he kyllä pyrkivät käymään evankeliumin vapauttamien kimppuun, koska eivät voi sietää heidän vapauttaan Kristuksessa. Vapaus on heille itselleen niin vierasta. He eivät ole vielä maistaneet avaraa evankeliumia, joka on kuin raikas ja lempeä henkäys aukeilla kukkuloilla, kuin vilvoittava tuulenvire taivaasta. Evankeliumi antaa luvan katsella avaria uskon maisemia lapsen ihanassa vapaudessa.

Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Room. 1:16–17.

Vanhurskauttamisoppi luo edellytykset hengelliselle lohdutukselle, koska se ohjaa näkemään oikein ihmisen ja Jumalan. Jumala pysyy silloin Jumalana, eikä ihminen pyri omimaan hänen kunniaansa. Myös ihminen pysyy ihmisenä eikä elättele itsestään epärealistisia näkemyksiä tai aseta uskovana elämiselleen epärealistisia toiveita. Uskonvanhurskaus tarkoittaa, että Jeesukseen turvaava luetaan Jumalalle kelvolliseksi sen tähden, mitä Jeesus on tehnyt hänen puolestaan ristillä, ei mistään muusta syystä. Pienen lapsensa menettänyt pastori kertoi yhden suurimmista lohdutuksen lähteistä olleen Lutherin kirjan Mannaa Jumalan lapsille. Siksi, että sen teksteissä on juuri vanhurskauttamisoppi kohdallaan. Se ei painanut lakihenkisyyteen, vaan vapautti ja lohdutti. Oppi uskonvanhurskaudesta koskettaa oikeaa elämää

Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden. Ef. 4:31–32.

Anteeksiantamisen kirkas lähde on sydän, joka on saanut syntinsä anteeksi. Jos Jeesuksen seuraaminen ei tee meistä toisiamme kohtaan armollisia, me emme ole ymmärtäneet syntiemme syvyyttä emmekä armon avaruutta. Armahtava sydän ei tarkoita muiden tai omien syntien hyväksymistä. Se tarkoittaa tajua, että kuka tahansa voi langeta mihin tahansa syntiin koska tahansa, myös minä itse. En ole parempi muita. Eikä minulla ole mitään hengellistä hyvää, jota en olisi saanut lahjana. Kristittyjen yhteisö, kirkko, on armahdettujen syntisten yhteisö. Kun joku on vaarassa jäädä matkalle, tulee toinen ja auttaa. Eksyviä ohjataan lempeästi oikeaan suuntaan. Uupuneet kannetaan yhdessä.

Isäntä sanoi hänelle: ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!” Matt. 25:21.

Palvelemiseen liittyy väsymisen vaara, tulee kiusaus luovuttaa. Oma tehtävä voi tuntua niin kovin pieneltä ja turhalta. Taidot tai voimat eivät tahdo riittää. Väsymys käy ylivoimaiseksi ja tehtävä puuduttavaksi. Ehkä emme saa tarvitsemaamme kiitosta ja rohkaisua. Monet seikat voivat syödä intomme Jumalan valtakunnan työssä. Kun kutsumustamme koetellaan, olkaamme sitkeästi, innottominakin, vähässä uskollisia. Herramme ei katsele tehtävän merkityksellisyyttä ihmisen silmin, vaan aivan toisin. Valtakunnassa vaatimattomalta näyttävä on usein se kaikkein tärkein lenkki. Kaikkiaan evankeliumin sanoman eteenpäin vieminen on monen pienen ja vaatimattoman toiminnan
summa. Yhdessä moni pieni toimi muuttuu suuren, maailman merkittävimmän tehtävän täyttämiseksi

Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on
hulluutta. 1. Kor. 1:21–23.

Jeesus saapuu hiljaa sydämen vieraaksi, avaa haavoitetut kätensä ja siunaa uskon lahjalla. Hän ei taivu ihmisen määrättäväksi, mutta sille, joka häntä etsii, hän osoittaa elävänsä. Kaipaava löytää, uskon kätköt avataan ja viimein taivaan ovet. Jos ihminen osaa antaa lapselleen hyvää, niin eikö Isä Jumala antaisi Pyhää Henkeä sitä pyytävälle, sanoi Jeesus. Pyhä Henki kirkastaa Kristuksen sovitustyön. Mutta: salattuun Jumalaan on suostuttava, jos tahdotaan taivaaseen. Juutalaiset kaipaavat todisteeksi ihmeitä, kreikkalaiset viisautta. Risti ei kelpaa hetken nautintoa tai
maallista viisautta metsästävälle. Risti kelpaa vain sille, jolla on Jumalan jano, anteeksiantamuksen jano, ikuisen elämän jano. Sille, joka huutaa Jumalaa avuksi elämänsä kipuihin, tyhjyyteen tai ratkaisemattomiin kysymyksiin. Sille, joka tahtoo tietää, mihin on menossa ja miksi elää.

Ja sitten: – Heidän syntejään ja vääriä tekojaan minä en enää koskaan muista. Missä synnit on annettu anteeksi, siellä ei enää tarvita syntiuhria. Hepr. 10:17–18.

Jumalan pelastavat sanat saa omistaa heti ja varauksetta omikseen ja olla niiden lupausten voimasta matkalla taivaaseen. Niitä sanoja ei tarvitse epäillä, niiden edessä ei tarvitse kysellä, kuuluvatko ne minulle. Ne kuuluvat varmasti kaikille, koska Jeesus on kuollut koko maailman syntiuhrina. Anteeksiantamuksen ja armon viesti kuuluu nyt jokaiselle. Jeesus ei nirsoile armon kanssa, vaan päinvastoin hän etsii, kenet saa rakastaa omakseen. Jeesuksen nimeen kastetut saavat omistaa kasteensa lahjan täysin rinnoin itselleen. Etäälle joutuneet saavat palata takaisin samaan armoon, ja Isä sulkee eksyksissä olleet lapsensa jälleen syleilyynsä. Synnit saa uskoa anteeksi ja lupaukset armosta ikiomaksi ilman ennakkoehtoja tai jälkilaskuja.

Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Fil. 2:5–8.

Ristinteologia on kätkeytymisen teologiaa. Jumalan näyttäytymistä toisenlaisena, mitä hän todellisuudessa on. Jumalan pukeutumista heikkouteen, orjan muodon ottamista, ihmiseksi tulemista ja kuolemista ristillä roiston tavoin. Myös kristitty kokee Jumalan usein toisenlaisena, kuin hän todellisuudessa on. Ja elämän toisenlaisena, kuin mitä se Jumalan lapsena oikeasti on. Jumala tuntuu olevan kaukana ollessaan lähellä, ja hän tuntuu olevan heikko auttaessaan väkevästi.
Kristitty voi kokea elämänsä raskaaksi, tarkoituksettomaksi ja turhaksi, vaikka se on Jumalan hyvässä hallinnassa ja hänen tarkoituksensa täyttämä koko ajan. Ristinteologia on sen jännitteen sanoittamista, joka syntyy Jumalan lupausten ja elämän realiteettien välille. Siihen tutustumisen voi aloittaa lukemalla Psalmeja

Jeesus vastasi: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.” Joh. 6:29.

Uskonto on sitä, että ihminen pyrkii tavoittamaan jumaluuden. Kristillinen usko on Jumalan kumartumista ihmisen luo, Jeesuksen asumista Pyhässä Hengessä omansa sydämessä. Usko Jeesukseen on kokonaan Jumalan lahja. Sitä ei voi ottaa, sitä ei voi ostaa, sitä ei voi vaatia eikä sitä voi käskeä. Se on alusta loppuun Jumalan työtä. Luonnostamme emme Jeesukseen usko emmekä häneen turvaudu, sillä kristillinen usko on mielettömyyttä, hulluutta, tälle maailmalle kauhistus. Siksi on aina Jumalan ihme, kun me huudamme avuksi Jeesuksen nimeä. Jumala on silloin jo liikkunut syvällä sydäntemme kyntömailla. Pyhä Henki itse huutaa meidän henkemme kanssa Herraa avuksi, eikä sitä avuksihuutoa jätetä kuulematta

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Gal. 3:27.

Kuulun siihen lapsellisten kristittyjen joukkoon, jotka ajattelevat, että kaste suojelee lapsia todellisesti pahalta. Uskon sen selittävän osaltaan myös kansamme historian siunauksellisuutta. Surullista tietysti on, että kastetut liian usein menettävät uskonsa aikuistuessaan ja ajautuvat kauaksi Jumalastaan. Lapsen usko, jota aikuisen silmä ei kykene näkemään, on silti yhtä todellinen kuin aikuisen. Tarkemmin sanoen juuri lapsen usko on malli aikuisen uskolle. Jeesus opetti, että joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin pikku lapsi, ei pääse sinne sisälle (Mark. 10:15). Vanhemmat antavat lapsilleen korvaamattoman lahjan tuomalla heidät kasteessa Jeesukselle. Ja miksi eivät toisi, sillä ”Hän pelasti meidät uudestisyntymisen pesun eli Pyhän Hengen aikaansaaman uudestisyntymisen pesun välityksellä” (Tit. 3:5 sanatarkasti).

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Gal. 3:27.

Kuulun siihen lapsellisten kristittyjen joukkoon, jotka ajattelevat, että kaste suojelee lapsia todellisesti pahalta. Uskon sen selittävän osaltaan myös kansamme historian siunauksellisuutta. Surullista tietysti on, että kastetut liian usein menettävät uskonsa aikuistuessaan ja ajautuvat kauaksi Jumalastaan. Lapsen usko, jota aikuisen silmä ei kykene näkemään, on silti yhtä todellinen kuin aikuisen. Tarkemmin sanoen juuri lapsen usko on malli aikuisen uskolle. Jeesus opetti, että joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin pikku lapsi, ei pääse sinne sisälle (Mark. 10:15). Vanhemmat antavat lapsilleen korvaamattoman lahjan tuomalla heidät kasteessa Jeesukselle. Ja miksi eivät toisi, sillä ”Hän pelasti meidät uudestisyntymisen pesun eli Pyhän Hengen aikaansaaman uudestisyntymisen pesun välityksellä” (Tit. 3:5 sanatarkasti).