PÄIVÄN SANA

Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Matt. 18:3.

Mitä lapsenkaltaisuuteen kuuluu? Lapsi uskoo vanhempiaan epäröimättä. Lapsi on avoin suhteessa vanhempiensa vaikutteisiin, hyviin ja huonoihin sanoihin, hyviin ja huonoihin tekoihin. Samoin lapsi on täydellisen riippuvainen vanhemmistaan. Lapsi odottaa perustellusti vanhemmiltaan kaikkea hyvää, hän turvautuu kaikessa vanhempiinsa, hän ottaa vastaan kaiken heidän käsistään. Lapsi on täydellisesti vanhempiensa armoilla. Lasten esikuvallisuus ei ole heidän viattomuudessaan, vaan luottavassa uskossaan. Lapsen avoin luottamus ja nöyryys Taivaan Isää kohtaan on siis meille aikuisille uskon malli. Näin lapsi ottaa vastaan myös Jeesuksen, hän ei käännä Vapahtajalle selkää.

Jaakob meni isänsä luo ja sanoi: ”Isä!” Iisak vastasi: ”Niin, poika, kuka sinä olet?” Jaakob sanoi isälleen: ”Minä olen sinun esikoisesi Esau. Olen tehnyt niin kuin käskit. Nouse istumaan ja syö minun riistaani, ja siunaa sitten minut.” 1. Moos. 27:18–19.

Jaakobin elämä oli niin erikoista omaan pussiin pelaamista, että voidaan vain ihmetellä hänen keskeistä rooliaan pelastushistoriassa. Se on samaan aikaan sekä outoa että lohdullista. Jumala kutsuu valtakuntaansa ja työhönsä sen, jonka hän haluaa. Joka kutsutaan, se kelpaa. Kutsun saaja ei välttämättä ole mielestämme parhaalta vaikuttava vaihtoehto. Ei pätevin, ei lahjakkain, ei hurskain. Mutta Jumala valitsee sen, joka ei ole mitään, ja antaa hänelle tehtävän ja tarvittavan varustuksen. Myös riittävän suuren varjon tai ristin, ettei hän ylpisty. Siksi myös sinä ja minä olemme taivaan tiellä. Siitä huolimatta, että itse tiedämme, mitä tekoa me olemme. Kutsuttuaan meidät Herramme sanoo vielä, ettei hän kutsumistaan eikä armolahjojaan kadu. Merkillinen valtakunta.

Kun fariseuksiin kuuluvat lainopettajat näkivät Jeesuksen syövän syntisten ja publikaanien  seurassa, he sanoivat hänen opetuslapsilleen: ”Kuinka hän syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” Mark. 2:16–17.

Jeesuksen persoonaan kätkeytyi käsittämätön vetovoima. Vapahtaja saapui opetuslasten luo yksitellen ja sanoi: ”Seuraa minua.” Samassa he jo jättivät isiensä ammatin, monen sukupolven saatossa perimänsä elämäntehtävän ja lähtivät Jeesuksen seuraan. Ja kun Herramme kulki ja opetti, hän pysähtyi usein toisten puheista välittämättä niiden kohdalla, joita muut eivät tahtoneet nähdä tai kohdata. Kun sairaat leimattiin syyllisiksi, tavalliset ihmiset syntisiksi ja uskonnollisesti puutteelliset saastaisiksi, niin Jeesus oli heidän keskellään kuin kotonaan, kuin omiensa luona. Hän ei karttanut ketään, hän ei lajitellut ihmisiä onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Hän ei asettanut ihmisiä kategorioihin, niin kuin me muut teemme. Jeesus kohtasi rakastaen jokaisen ja katsoi heitä tekijän silmin. Hän palautti ihmisille heidän arvonsa.

Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: ”Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: ’Se on täällä’, tai: ’Se on tuolla.’ Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.” Luuk. 17:20–21.

Vaikka valtakunnan merkkejä voidaan havainnoida, on se sittenkin melko turhaa puuhaa, opetti Jeesus. Alkukielen termi ”vartioida” tai ”tarkkailla” tarkoittaa samaa kuin tehdä lääketieteessä diagnoosi, tarkkailla oireita erityisen tarkasti. Jeesus torjuu tällaisten diagnoosien ja ennustusten tekemisen. Niiden perusteella ihminen ei pääse perille Jumalan valtakunnasta, ei sen olemuksesta tai saapumisen ajankohdasta. Jeesus torjuu myös valtakunnan maantieteellisten tai poliittisten rajojen määrittelyn, ”se on täällä” tai ”se on tuolla”. Valtakunnalla on toki rajansa ja Porttikin, mutta rajojen määrittely on Jumalan käsissä. Samoin ovat sen tuloon liittyvät ajoituskysymykset. Kristityn tehtävä on olla aina valmis Herransa paluuseen, tapahtuu se milloin tahansa ja edeltää sitä mikä tahansa.

Kohta sen jälkeen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Matt. 18:1.

Keskustelu Jumalan valtakunnan arvojärjestyksestä antoi Jeesukselle aiheen opettaa, mistä oikein olikaan kysymys. Markuksen rinnakkaiskohdassa kerrotaan, että Jeesus istuutui. Istuutumalla hän osoitti, että oli tärkeän opetuksen hetki. Jeesus kutsui luokseen pikkulapsen. Sana ”mikros”, jota tässä lapsesta käytetään, tarkoittaa ”pientä” tai ”vähäistä”, sellaista, joka on riippuvainen vanhemmistaan tai huoltajistaan; jolla ei ollut sen ajan yhteiskunnassa turvaa tai oikeuksia, ei aina kovin paljoa arvoakaan. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan”, opetti Jeesus. Ei ole olemassa erillistä pelastuksen tietä lapselle ja aikuiselle, vaan kaikkien on synnyttävä uudesti, kaikkien on tultava lapsen kaltaiseksi suhteessaan Jumalaan ja pelastukseen. Kasteessa pieni oksa oksastetaan runkoon ja se saa siitä elämän.

Sinä olet koetellut meitä, Jumala, puhdistanut ahjossa kuin

hopeaa. Ps. 66:10.

Kuuntelemme mieluummin selviytymiskertomuksia kuin itkuja elämän murheista. Kristityillä on oltava sydämessään ilo, joka kestää kaikkien vaikeuksien keskellä. Ei tahdota hyväksyä sitä, että sisintä puristaa kipu ja kärsimys. Ei se sovi, jos kyseessä on oikea kristitty. Näin Kristuksen evankeliumi on huomaamatta käännetty hirveällä tavalla päälaelleen: ihmiset joutuvat tuntemaan syyllisyyttä siitä, että heillä on risti kannettavanaan. Niin kuin se ei jo itsessään olisi tarpeeksi painava. Ajatus, että kristitty varjeltuu kärsimykseltä, on epäkristillinen ja samalla epäinhimillinen. Ikään kuin uskovat eivät enää olisi lähimmäistensä tavoin Adamin lapsia. Tällöin ajatellaan myös, että kristityn pitäisi kulkea eri tie kuin minkä Herramme itse kulki. Hän, joka tuli ihmiseksi jakamaan ihmisen kärsimyksen ja kuolemaan.

Silloin Herra sanoi: ”Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!” Luuk. 14:24.

Suuriin pitoihin kutsuttiin monia hyvinvoivia vieraita. Kutsu ei kelvannut kenellekään, koska heillä oli niin paljon muuta puuhaa. Siksi isäntä käski hakea kaupungin toreilta ja katujen vieriltä köyhät, raajarikot, sokeat ja rammat. Heidät piti pakottaa mukaan, koska he eivät missään tapauksessa pitäneet itseään juhliin sopivina. Ei niissä vaatteissa; ei siinä asemassa eläen. Heidät piti vakuuttamalla vakuuttaa, että he kelpaavat juhliin juuri niin valmistautumattomina, räsyisinä ja kadulta poimittuina, kuin mitä he olivat. Juhlapuku odotti paikanpäällä. He eivät kelvanneet asemansa tai olemuksensa vuoksi, mutta he kelpasivat kutsujan kutsun vuoksi. On puhuttelevaa, että Jumalan kaikki suuret pelastusteot ovat aina tapahtuneet tavallisten ihmisten kautta tavallisille ihmisille, vaatimattomilta näyttäneissä tapahtumissa ja mitättömissä olosuhteissa.

Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu. Apt. 2:39.

Liian usein kuulemme kerrottavan siitä, mitä kaste ei ole. Kasteen lahjaa on turhan pelon vuoksi väheksytty ja pidetty piilossa. On ajateltu, että se tuudittaa ihmiset suruttomuuteen. Silloin tosin loogisuuden vuoksi pitäisi lopettaa myös evankeliumin julistaminen, koska sekin voi aiheuttaa suruttomuutta. Kastehan juuri korostaa hienolla tavalla armon luonnetta: se, joka ei ole mitään, saa lahjaksi Jumalan lapseuden. Tämä tuntuu liian helpolta ja yksinkertaiselta. Jotain täytyisi tehdä vastalahjaksi. Mutta siinä helppoudessa asian ymmärtämisen ongelma onkin. Olemme luonnostamme ansioajattelijoita. Jumalan ajatukset ovat päinvastaisia: ihminen on syntiinlangenneen maailman jäsen. Kaste tuo langenneeseen tilaan Jumalan lupaukset, ilosanoman, anteeksiannon. – Teitä tämä lupaus koskee, teitä ja teidän lapsianne!

Sen jälkeen Jeesus kulki kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään julistaen ilosanomaa Jumalan valtakunnasta. Hänellä oli seurassaan kaksitoista opetuslastaan sekä muutamia naisia, jotka hän oli parantanut taudeista ja vapauttanut pahojen henkien vallasta. Näitä olivat Magdalan Maria, josta hän oli ajanut ulos seitsemän pahaa henkeä. Luuk. 8:1–2.

Marian syvä sitoutuminen Vapahtajaan alkoi, kun Jeesus ajoi Mariasta pois seitsemän pahaa henkeä. Sitä ennen Maria oli kuulunut halveksittujen ja hyväksikäytettyjen surulliseen joukkoon. Pahat henget olivat kiusanneet häntä ja pitäneet häntä tiukassa otteessaan. Mutta Jeesuksen kohtaaminen muutti kaiken. Sydämeen asettui pahan sijasta Pyhä Henki.
Vanhurskaus, ilo ja rauha ja kaikki hengen hyvät hedelmät. Syntinen ja kuolevainen hän toki edelleen oli, menneisyyden arvet varmaan vielä tuntuivat, mutta nyt hän oli kuitenkin armahdettu syntinen, ja sydämessä asui Pyhän Hengen myötä uusi elämä ja rakkaus Vapahtajaan. Rakkaus sitoi Marian Vapahtajaansa tämän eläessä maan päällä ja vielä Vapahtajan
kuoleman hetkellä ja sen jälkeenkin.

Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. Room. 12:17–18.

Meistä saatetaan antaa väärä todistus, joka mustaa maineemme. Silloin hyvä päänalus on puhdas omatunto. Muistella voi myös Lutherin sarkastista, mutta sellaisena varsin lohdullista ajatusta: ”Kukaan ei voi haukkua minua niin paljon, ettenkö todellisuudessa olisi vielä paljon pahempi.” Mikäli itsestä riippuu, on hyvä elää rauhassa kaikkien kanssa. Jos se ei ole mahdollista, saa asiansa jättää Herran voimallisiin käsiin ja luottaa hänen apuunsa. Rehellinen itsetutkistelu on tärkeää kristityn perusleipää. Rehellisyys tarkoittaa rehellistä itsensä näkemistä, mutta samalla myös oman persoonan arvon tunnistamista. Jumalan käskyt suojelevat lähimmäisiämme meidän pahuudeltamme. Ja ne suojelevat meitä omalta ja toisten pahuudelta. Pysyäksemme nöyrinä, itseä ja toisia kunnioittavina kristittyinä me tarvitsemme Jumalan sanan peilin. Sen edessä ylpeys katoaa ja anteeksiantamuksen lupaus puhdistaa mielen