PÄIVÄN SANA

Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. 1. Joh. 3:1.

Luther kirjoitti: ”Meidän aikanamme on paljon hyvin valaistuja kirkkoja, mutta niissä olevien sydämet ovat pimeitä tai jopa aivan sokeita.” Sama taitaa olla oman aikamme ongelma. Kirkkoa eivät tee kirkoksi kauniit rakennukset, suuret työntekijäjoukot tai suuret jäsenluvut. Kirkkoa eivät tee kirkoksi merkittävät avustushankkeet, suuret lahjoitukset tai hyvä tahto. Kirkko on siellä, missä julistetaan Jumalan armoa Kristuksen veressä. Lutherin sanoin: ”Siellä, missä ihmisille julistetaan Jumalan hyvyyttä ja sydämet rohkaistuvat luottamaan Jumalaan ja huutamaan häntä avuksi hädässä, on varmasti ihana temppeli. Vaikka se olisi vain pimeä nurkka, autio kukkula tai villi puu paljaan taivaan alla, sitä kutsutaan oikeaksi Jumalan huoneeksi ja taivaan portiksi.” (Tienviittoja.)

Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Joh. 13:34.

Jumalan vaikuttama lähimmäisenrakkaus tulee esiin erilaisissa muodoissa. Aina se on enemmän, kuin omaa hyväänsä etsivä tasa-arvo tai lakipykälistä tuttu yhdenvertaisuus. Lähimmäisenrakkaus ei keskity hyvän etsimiseen itselle, vaan se pyrkii pitämään huolen siitä, että kaikki, varsinkin heikoimmat, saavat varmasti osansa. Aito rakkaus on enemmän ja syvempää kuin etujen etsintä tai tunnelmointi. Se muuttuu aina käytännöksi. Se pukeutuu lohdutuksen sanoiksi, lähtee liikkeelle käsiksi ja jaloiksi, huomioi toiset silloinkin, kun siitä ei saa kiitosta tai teoilla ei ole näkijää. Väkevimmillään lähimmäisenrakkaus on henkensä antamista ystävien puolesta. Näin Jumala itse teki. Vaikka me emme pysty rakastamaan Jeesuksen tavoin pyyteettömästi, emme edes kristittyinä, se ei tarkoita, etteikö tavoitteen tulisi olla kirkas.

En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta. 1. Kor. 2:2.

Evankeliumi kiinnittää katseemme Golgatan kummulle. Sieltä löytyy armo ja vapaus. Jeesuksen risti vakuuttaa, että hän on tehnyt elämäni oleellisimmat teot minun puolestani. Ristille nostettiin kaikki syntini. Sen puuhun naulittiin epäuskoni. Siellä olivat huono vaellukseni ja uskoni vähäisyys, kurjuuden tuntoni ja kaikki puutteeni. Ristillä ne olivat, Jeesuksen harteilla. Kun Jeesus sanoi: ”Se on täytetty”, kallisti päänsä ja antoi henkensä, minusta tuli vapaa ihminen. Sinä hetkenä tulin Jumalalle kelvolliseksi ja riittäväksi. Sinä hetkenä tulin tarpeeksi uskovaksi ja hyväksi ja vaellukseni tarpeeksi puhtaaksi. Jeesus itse on ollut tätä kaikkea Isälle minun puolestani. Siksi voin elää ihmisenä ihmisten joukossa. Armahdettuna syntisenä ja lain syytöksistä vapautettuna Jumalan lapsena ja kutsua siihen iloon toisiakin.

Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä. Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niin kuin hänen opettajalleen. Matt. 10:24–25.

Jumalan valtakunnassa suuri tyytyy siihen, että oppilaalle käy niin kuin opettajalle. Hän tyytyy siihen, että Herra vyöttää ja vie niitäkin teitä, joita hän ei itse haluaisi kulkea. Ihminen tahtoisi luonnostaan olla tärkeä ja merkittävä. Mutta Jumalan valtakunnassa tärkeäksi ei pyritä, siihen kutsutaan. Ja niitä, jotka kutsutaan, kuljetetaan kovia teitä. He joutuvat painiin oudon miehen kanssa, ja he joutuvat jatkamaan matkaansa ontuen, lonkkaan lyötyinä. Jumalan
valtakunnan ensimmäiset tunnistaa vain Isä Jumala, sillä maailmassa he ovat viimeisiä. Kuinka erilaista onkaan meidän kristillisyytemme suuruus tänä päivänä! Mutta onneksi Jumala, armollinen Herramme, kutsuu alennustielle yhä tänään vastaanhangoittelevia lapsiaan. Ehkä meillä on vielä toivoa. Ehkä jotkut taipuvat ja saavat olla siunaukseksi toisille.

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Matt. 7:1–3.

Tapamme suhtautua asioihin ja ihmisiin muuttuu iän myötä, mutta hyväksynnän jano ei katoa koskaan. Olemme toisistamme syvästi riippuvaisia. On kipeää, jos ei saa koskaan kokea pyyteetöntä rakkautta. Ei ole sattuma, että Jumala käskee meitä rakastamaan itsensä lisäksi lähimmäisiämme niin kuin itseämme. Näkemään toisen, niin kuin toivomme itse tulevamme nähdyksi. Jos rakkauden ja hyväksynnän syvä perustarve ei täyty, se murtaa lopulta itsetuntomme ja elämänvoimamme. Kuten voi murtaa myös se, jos tulemme nähdyksi ja kuulluksi tahallisesti väärin.
Meidät saatetaan punnita kevyiksi kevyin perustein, ja niin saatamme itsekin tehdä lähimmäisillemme. Erkki Leminen runoilee lohduttavasti: ”Ihmisten tuomiot tulevat ja menevät. / Tahdon suuremman tuomion, / vaikka se murskatkoon. / Tahdon Jumalan tuomion, / sen tuomion, / joka ottaa kaiken lukuun.”

Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Joh. 20:15–16.

Mika Waltari kuvasi Jeesuksen raskasta ristin tietä: ”Me katselimme sinun kulkuasi painunein päin, Maria Magdaleena ja minä, ja sinä rakastit meidän väsyneitä sydämiämme, nälkäisiä sydämiämme, oi Kristus” (Muukalaislegioona). Syvä oli Marian rakkaus, vielä syvempi menetyksen suru. Jumalan valtakunnassa kaikkeen pimeyteen liittyy kuitenkin lempeä kirkkauden kosketus. Surullisin ja raskain askelin Magdalan Maria oli laahustanut Jeesuksen haudalle. Mutta sinnekin Jumala oli kulkenut edeltä. Kivi oli poissa, Jeesus oli herätetty kuolleista, hauta oli tyhjä. Nähtyään tyhjän haudan Marian olemus muuttui. Ilmapiiri sähköistyi. Hänen laahustavat askeleensa vaihtuivat juoksuksi: ”Maria lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Pietarille…”, kuvaa Johannes (Joh. 20:2).

Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Joh. 20:15–16.

Mika Waltari kuvasi Jeesuksen raskasta ristin tietä: ”Me katselimme sinun kulkuasi painunein päin, Maria Magdaleena ja minä, ja sinä rakastit meidän väsyneitä sydämiämme, nälkäisiä sydämiämme, oi Kristus” (Muukalaislegioona). Syvä oli Marian rakkaus, vielä syvempi menetyksen suru. Jumalan valtakunnassa kaikkeen pimeyteen liittyy kuitenkin lempeä kirkkauden kosketus. Surullisin ja raskain askelin Magdalan Maria oli laahustanut Jeesuksen haudalle. Mutta sinnekin Jumala oli kulkenut edeltä. Kivi oli poissa, Jeesus oli herätetty kuolleista, hauta oli tyhjä. Nähtyään tyhjän haudan Marian olemus muuttui. Ilmapiiri sähköistyi. Hänen laahustavat askeleensa vaihtuivat juoksuksi: ”Maria lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Pietarille…”, kuvaa Johannes (Joh. 20:2).

Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Room. 10:12.

Jeesuksen avuksihuutaja on suojassa kaikissa mahdollisissa elämäntilanteissa. Herramme ei ole niin pieni, että hän olisi armollinen meidän sydäntemme ailahtelevien tunteiden tahdissa. Hän on Kaikkivaltias Jumala, meidän Isämme. Hän on Herra, syntiemme sovittaja. Hän on Pyhä Henki, Lohduttaja. Se, minkä hän lupaa, toteutuu varmasti. Ja hän lupaa pelastaa ne, jotka Jeesusta avuksi huutavat. Se siis riittää meillekin. Jeesuksen luota voidaan lähteä pois, mutta kukaan ei voi hänen luokseen tullutta riistää hänen käsistään. Sellaista voimaa ei maailmasta löydy. Huutakaamme siis lakkaamatta Jeesusta avuksi, joka päivä, älköön se huuto lakatko ennen taivasta tai Herramme paluuta.

Sitten hän ja Aaron kutsuivat kansan koolle kallion luo. Mooses sanoi kansalle: ”Kuulkaa nyt, kapinoijat! Tästä kalliostako meidän muka pitäisi saada teille vettä?” Mooses kohotti sauvan ja iski kahdesti kalliota, ja siitä alkoi juosta vettä, niin että kaikki israelilaiset ja heidän karjansa saivat juoda kyllikseen. 4. Moos. 20:10–11.

Mooses ja Aaron alkoivat puhua kansalle omissa nimissään. He lankesivat uskomaan omaan voimaan ja esiintyivät suurina johtajina. He löivät mahtipontisesti kallioon ja saivat veden virtaamaan. He omivat kunnian, joka kuului Jumalalle. Jumala kyllä antaa apunsa pyytävälle ja hyvää omilleen. Mutta kunniaansa Jumala ei jaa. Niinpä Herra näytti heille pyhyytensä. Mooses ja Aaron eivät tulisi pääsemään tämän ylpeän teon takia luvattuun maahan asti. Kova oli rangaistus Jumalan kunnian itselleen ottamisesta. Vakava on varoitus myös tämän päivän paisuneille kristityille, joilta lienee juuri Jumalan pyhyyden tunto kadoksissa. Sen vuoksi armokin on ajoittain hämärtynyt ja kunnian kohteet menneet sekaisin. Armo on turva vain Jumalan pyhyyden tuntevalle palvelijalle, joka tietää paikkansa.

Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken. 1. Joh. 3:20.

Jumala ei tee kristityistä hurskaampia, vaan entistä syvemmin ihmisiä. Elämämme uskovina ei lopulta järisyttävästi muutu ennen taivasta. Emme tule vähemmän syntisiksi, vaikka jotain pahaa jääkin pois, sillä synti riippuu meissä kiinni. Kiivainkaan kilvoittelija ei tule teoillaan pyhäksi. Eikä ihan terveeksikään, kaikista vaivoista vapaaksi. Mutta rakkaan Jeesuksen omia me saamme olla. Kiristetystä uskovasta voi kuoriutua armosta elävä kristitty, kunhan hän ei sorru luottamaan omaan sydämeensä Jumalalle kelpaamisessa. Sydän kun syyttää ja vapauttaa aivan väärissä paikoissa. Syyttää silloin, kun sana julistaa vapaaksi, ja vapauttaa silloin, kun pitäisi muuttaa suuntaa. – Kuinka lohduttavaa tässä kaikessa onkaan, että jos sydämemme meitä syyttää, on Jumala meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.