Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Luuk. 7:12–14.
Surussa on kaksi suurta kysymystä. Ensimmäiseksi: miksi Jumala salli tämän tapahtua? Vielä emme saa siihen vastausta, mutta kerran tulemme sen saamaan. Miksi juuri nyt, jää tässä elämässä arvoitukseksi. Hän salli sen tapahtua, vaikka ajankohta tuntuisi väärältä. Toinen suuri kysymys on: missä kuoleman rajan ylittänyt on nyt? Sana antaa ymmärtää, että hän on Jumalan kädessä. Raamatussa on lyhyitä viittauksia ihmisen tilaan hänen odottaessaan kuolleiden ylösnousemusta. Sitä on kutsuttu välitilaksi. Kristinoppi kuvaa sitä näin: ”Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää. Vanhurskaille tämä odotus on rauhaa ja Jumalan läheisyyttä, jumalattomille vaivaa ja tuomion odotusta.”