Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. Kol. 3:15.
Kiitollinen ihminen on painonsa arvoinen kultaa, sanoo vanha kansa. Kiitollinen mieli ei kulje aina käsi kädessä tasaisten elinolosuhteiden kanssa. Ehkä juuri päinvastoin. Kuinka puhuttelevaa olikaan nuorena tutustua vanhoihin, koeteltuihin kristittyihin. Joukossa oli sodan käynyttä jermua, puolisonsa menettänyttä leskeä, lähetyskenttien karaisemaa maailmanmatkaajaa ja kokenutta teologia. Kiitollinen mieli oli tuossa joukossa perusmielentila, ja se itsessään jo puhutteli meitä uskon ja elämän alkeita opettelevia nuoria. Heissä oli jotakin samaa kuin naisissa, jotka pitivät Inkerin kirkon toimintaa yllä, kun miehet pappeineen oli toimitettu Siperiaan. Näissä ihmisissä näkyi kristityn elämän paradoksi: koettelemukset kasvattavat kiitollisia ihmisiä, kun koettelemukset otetaan Jumalan kädestä. Katkeruus puolestaan saa elinvoimansa tyytymättömyydestä, ja se laittaa valittamaan jo vähästäkin.