Minusta on tullut kaikkien pilkkalaulu,
ihmiset sylkevät minua silmille.
Minun silmäni ovat surusta hämärtyneet,
minun ruumiini on kuihtunut,
se on pelkkä varjo.
Kunnon ihmiset kauhistelevat kaikkea tätä:
”Jumalaton saa vilpittömät järkyttymään.”
Ja silti, vanhurskas pitää suuntansa vakaana,
se, jolla on puhtaat kädet, saa lisää voimaa.
Vaikka tulisitte minun luokseni kaikki,
teidän joukostanne en löydä yhtäkään viisasta miestä.
Päiväni haipuvat pois,
tyhjiin valuvat kaikki minun aikeeni,
kaikki sydämeni toiveet.
Te väitätte yötä päiväksi,
sanotte, että valo on lähellä,
vaikka on aivan pimeää.
Minullako toivoa? Kotini on tuonela,
pimeyteen minä sijaan vuoteeni.
Hautaani minä tervehdin: ”Sinä olet isäni!”
Madoille sanon: ”Äitini, sisareni!”
Miten siis voisin vielä toivoa?
Missä minua odottaisi onni?
Se vaipuu minun kanssani tuonelaan.
Yhdessä katoamme maan tomuun.