Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” Ilm. 21:3–4.
”Kerran ehjä ihminen ylistää tietä Kristuksen”, lauletaan virressä. Taivaassa me olemme kokonaan eheitä; kerran kyllä, mutta ei vielä. Vielä nyt tullaan sairaammaksi, että tultaisiin terveemmäksi; vielä nyt tullaan pienemmäksi, että tultaisiin suuremmaksi; vielä nyt kuljetaan syvissä vesissä, että voitaisiin auttaa hukkuvia; vielä nyt särytään savenvalajan pajan hehkuissa, että sirpaleet tulisivat kootuiksi jälleen yhteen. Vielä nyt elämän moninaiset kokemukset taakkoineen ovat sitä pimeän kätköistä löydettävää aarteistoa, jota haetaan muille jaettavaksi. Vielä nyt on kuljettava itsensä kieltämisen ja omasta riisumisen tietä, että voitaisiin olla jakamassa toisten taakkoja. Kerran ehjä ihminen ylistää varmasti tietä Kristuksen; kerran kyllä, mutta ei ihan vielä.