Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Hepr. 11:1.
Hengellinen väsymys voi liittyä kysymykseen uskon kokemisesta. Meitä on saatettu ajaa sisään uskonnollisuuteen, jossa tunteminen ja kokeminen on uskon mitta. Nuori mies meni saarnamiehen luokse rukoiltavaksi, ja saarnaaja piti vuolaan rukouksen nuoren puolesta. Lopuksi saarnaaja kysyi: ”Miltä tuntui?” Kun tuntuu hyvältä, kaikki hyvin? Kun tuntuu huonolta tai ei tunnu miltään, jotain on vialla? Onko Jumalan armo riippuvainen siitä, miltä se meistä tuntuu? Olisimmeko ymmärtäneet jotakin väärin? Jos Jumala ei suostukaan tulemaan ja rysäyttämään kerralla uskonelämäämme kuntoon, vaikka rukoiltaisiin vilpittömästi polvet verillä, kuten kuuluisa Wittenbergin munkki aikanaan, niin onko kaikki silloin menetetty? Vai pitäisikö ripustautua Jumalan lupauksiin, eikä ihmisen kokemuksiin? Vaikka tähän: ”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu” (Room. 10:13). Jeesusta avukseen huutava turvautuu lupausten Jumalaan, hän uskoo.