Tekijä: tapani58

Vain muutama ihminen, kaikkiaan kahdeksan, pelastui arkissa veden kantamana. Tuon esikuvan mukaisesti teidät pelastaa nyt kaste, ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä, vaan koska Jumala teki kanssanne hyvän omantunnon liiton. Sen perustuksena on Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus. 1. Piet. 3:20–21.

Pietari sanoo sen suoraan: Kasteessa ei ole kyse mistään vähemmästä kuin ihmisen pelastumisesta. Emme voi sitä siksi liikaa ylistää! Samalla kaste velvoittaa kristittyä elämään uskovana niin kuin kristitylle sopii. Synnin tarttuessa matkavaatteisiin on palattava pian puhdistuspaikoille. Jumalan sana ja ehtoollispöytä ovat näitä raikkaita puhdistuslähteitä. Kasteesta tulee opettaa Raamatun tavoin, että siinä saadaan pelastus. Samalla tulee muistuttaa elävästä yhteydestä Vapahtajaan, jonka omaksi meidät on kastettu. Jos elämme tässä yhteydessä, olemme matkalla taivaaseen. Jos emme elä, emme ole. Kaste on siis pysyvä lahja ja samalla pysyvä paluukutsu etäälle joutuneille. Paluukutsu vakuuttaa: Olet lapseksi kerran jo otettu, kastetta ei tarvitse toistaa. Riittää, kun palaat maailmalta Isäsi luo, joka jo odottaakin sinua.

Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. Matt. 5:5.

Ratkaisukeskeisessä maailmassamme Jumalakin tahdotaan nähdä ongelmien poistajana. Herramme kätkeytymistä emme tahdo kestää. Emmekä jaksaisi odottaa Jumalan aikaa murheiden päättymiselle. Vain suostumalla Jumalan johdatukseen ja aikaan uskomme voi kuitenkin kypsyä ja luottamus syventyä. Jumalan voima on salattua voimaa. Hän pukeutui vaatimattomuuteen saapuessaan luoksemme. ”Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2:7–8.) Tässä heikkoudessaan hän oli kuitenkin, kuten Johannes sanoo, ”meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman” (1. Joh. 2:2). – Kärsivällisyyttä sisareni ja veljeni matkallesi. Olet Herran turvallisissa käsissä.

Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen. Joh. 5:28–29.

Sielu palaa kuolemassa välittömästi Jumalan luo, joka on sen antanut. Ylösnousemuksessa ruumis ja sielu
tulevat jälleen yhdeksi. Siitä huolimatta, että ruumis muuttuu kuoltuamme maaksi tai tuhkaksi. Jokainen
herätetään viimeisenä päivänä ja ruumis, joka laskettiin hautaan, nousee Jumalan kutsumana kuolleista, mutta uudeksi ja eläväksi tehtynä. Ylösnousemusruumiissa on jotakin vanhan kuvaa niin, että toinen toisemme tunnistaminen on mahdollista. Kaikki vajaa on kuitenkin loppunut, myös iän jättämät jäljet ja kaikki sairauksien tuottamat vajavuudet. Paljon Raamattu ei uudesta elämästä kerro, mutta sen kuitenkin, että kaikki on toisin, paremmin. Kaikki on täydellistä. Sillä Vapahtaja on mennyt edeltä valmistamaan meille jokaiselle taivaaseen oman paikkamme.

Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ”Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!” Matt. 25:5–6.

Mistä me näemme, että yö on pitkälle kulunut? Sitä ei välttämättä huomaa helposti, koska vesi lämpenee tässäkin asiassa hitaasti kiehuvaksi ja kaikkeen ehditään tottua. Seuraamme välinpitämättöminä ilmiöitä, jotka muutama vuosikymmen sitten olivat ajatuksenakin aivan mahdottomia. Edesmenneen rovasti K.V. Tammisen mukaan lopun ajan merkki on se, että raja Jumalan lasten ja maailman lasten välillä häviää. Rajan hälvenemisen seurauksena ei käy niin, että maailma alkaa uskoa enemmän Jumalaan, vaan päinvastoin, jumalattomuus lisääntyy. Kristittyjä ei ole todellakaan kutsuttu ensi sijassa sopeutumaan maailmaan, vaan viemään sille evankeliumi. Tamminen toiseen Timoteus-kirjeeseen viitaten kysyy, eikö nyt ole jo tuo Jeesuksen mainitsema yö? Yö, jolloin hänen paluunsa hetki on lähellä?

Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jaak. 1:13.

Jumala puristaa elämän nutturaksi ja hiljaiseksi virrenveisuuksi. Hän sitoo tiukkoihin käskyihinsä ja pakottaa kiltiksi. Hänen vihainen katseensa seuraa jokaista askelta. Joka kapealta polulta hairahtuu, saa kaiken toivon heittää. Hän määrää aatteet ja tummentaa vaatteet. Hän kieltää kaiken eikä unohda mitään. Jumala on vapaan ilon pilaaja. Apuaan hän jakaa valikoiden ja kuuntelee sitä, joka sen ansaitsee. Kristinuskon Jumalako? Kristinuskon Jumalan kasvot piirtyvät Raamatun sivuilla aivan toisin. Raamatun Jumala kuvaa ihmisen synnin niin kuin se on ja julistaa syntiselle kohtuuttoman armon. Raamatun Jumala vapautti meidät kaikesta pahan vallasta Poikansa hengen hinnalla. Hän pelasti meidät kelpaamisen ja onnistumisen kahleista sekä elämän tarkoituksettomuudesta. Jumalan rakkaus on aivan toisesta maailmasta. Sen saa osakseen ihminen, joka ei sitä ansaitse.

Perille tultuaan nämä rukoilivat Samarian uskovien puolesta, että he saisivat Pyhän Hengen. Henki näet ei ollut vielä laskeutunut kehenkään heistä; heidät oli ainoastaan kastettu Herran Jeesuksen nimeen. Apt. 8:15–16.

Vain tässä kohdassa mainitaan, että joku on ottanut evankeliumin vastaan ja on kastettu, mutta ei ole saanut vielä Pyhää Henkeä. Jos samarialaiset olisivat saaneet Pyhän Hengen ”normaalisti”, he eivät olisi kenties koskaan suostuneet yhteyteen alkuseurakunnan kanssa. Sekä rodulliset että uskonnolliset ennakkoluulot olivat niin rajut. Kirkko olisi jakautunut jo heti alussa kahteen toisiaan vastaan taistelevaan haaraan. Samarialaiset olivat siis vain kastetut, mutta silti vielä ei ollut saatu tarpeeksi. Kreikan kielen sana ”ei vielä” tarkoittaa, että jokin osa siitä, mitä pitäisi olla tapahtunut, ei ole vielä tapahtunut, ja tilanne oli siten poikkeava. Kyse on saman tapahtumakokonaisuuden eri osista, ei kasteen ja Pyhän Hengen saamisen erillisyydestä. Apostolien oli tultava ja virallistettava se, että evankeliumi ja Pyhä Henki kuuluivat myös samarialaisille, entisille uskonnollisille pakanoille ja pian Corneliuksen tapauksen myötä myös kaikille pakanakansoille.

”Jumala ei jää velkaa.” Sanonta kuvaa kokemusta, kun annettaessa on saatu takaisin enemmän. Silti antamisessa on säilytettävä vapaus. Kyse ei ole pelastavan lain täyttämisestä. Emme ole hurskaampia tai kelvollisempia antaessamme lahjaksi saatua eteenpäin. Mutta oman uskonelämän näkökulmasta antamisen
maailma voi aueta puhuttelevana. Uskaltauduttaessa antamaan rohkeammin, saatetaan joskus saada enemmän
ja yllättävämmin. Toki muistaen aina Jeesuksen sanat: ”Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee” (Matt. 6:3). Emme me anna näytön vuoksi, ansiota kerätäksemme tai ihmisten ihailun tähden. Pyrimme antamaan sanan ohjeen mukaisesti iloisesti, vapain sydämin, asian itse nopeasti unohtaen: ”Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi” (Room. 12:8).

Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. 2. Kor. 9:7.

Joku saa voiman tehdä ihmeitä, joku profetoimisen lahjan, joku kyvyn erottaa eri henget toisistaan, joku kielillä puhumisen lahjan, joku taas kyvyn tulkita tällaista puhetta. Kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo. 1. Kor. 12:10–11.

Armolahjojen kyllästämässä kristikunnassa tulisi oppia näkemään kaikkien lahjojen arvo, ei vain muutaman
ekstaattisen lahjan. Erityisesti tarvitsisimme keskellemme niitä, joilla on henkien erottamisen lahja. Helposti kun unohtuu, että kristinusko ei ole magiaa, jossa ihminen hallitsee voimaa ja käskyttää henkeä, vaan Pyhä Henki on persoona, Jumala, jota me kunnioitamme ja kumarramme ja jonka edessä me painamme päämme. Pyhän Hengen keskeinen tehtävä on muistuttaa Jeesuksen sanoista ja teoista ja osoittaa lakkaamatta ristiä. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita ihmeiden kieltämistä. Niitä tapahtuu jatkuvasti, useammin salassa kuin silmien nähden. Mutta on muistettava, että me emme usko ihmeisiin, vaan Jeesukseen, syntiemme sovittajaan, Lunastajaamme. Jeesuksesta apostolitkin todistivat ja ohjasivat ihmisiä hänen luokseen.

Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava. Hepr. 10:23.

Jumalan teot ihmisen pelastamiseksi eivät vaihtele suhdanteiden mukaan, eivätkä ne liikahda paikaltaan elämän maanjäristyksissä, ei niissäkään, joissa kukkulat horjuvat ja vuoret tuntuvat siirtyvän paikoiltaan. Jumalan pelastusteot ovat vakaat ja kestävät, hänen ajatuksensa ja rakkautensa eivät poukkoile ihmisten kokemusten tahdissa. Oman uskomme vahvuuteen tai kilvoittelumme puhtauteen emme voi luottaa. Kaikki se jää vajaaksi ja epätäydelliseksi, olkoon yritys kuinka vilpitön tahansa. Varmuus ja vakuus pelastumisesta löytyy vain ja ainoastaan Jumalan omista teoista. Sanan lupauksista ja Jeesuksen pelastavista töistä. Hän sovitti syntimme ja nousi kuolleista. Hän elää ja vaikuttaa keskellämme sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa – Pyhässä Hengessä. Näissä asioissa ei ole epävarmuustekijöitä tai vaiheeseen jääneitä suorituksia.