Tekijä: tapani58

Tämä ylösnousseen ilmestymisistä kertova kuvaus on Uuden testamentin varhaisin. Se kirjoitettiin, kun Jeesuksen kuolemasta oli kulunut noin kaksikymmentä vuotta. Paavali kertoo, kuinka laajalle joukolle ihmisiä Jeesus oli vastaansanomattomasti näyttäytynyt, alkaen Pietarista ja muista opetuslapsista. Hän ei tarkemmin kerro, missä nämä ilmestymiset tapahtuivat. Toistuvat ilmestymiset joka tapauksessa vakuuttivat heikommatkin seuraajat. Oli vaikea olla uskomatta Ylösnousseeseen, kun tämä seisoi ruumiissaan elävänä silmien edessä. Näkemisen lisäksi hänen haavojaan saattoi myös tunnustella. ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Tuomaankin oli tunnustettava: ”Minun Herrani ja Jumalani!” (Joh. 20:27–28).

Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle
veljelle – – .Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt. 1. Kor. 15:3–8.

Tämä ylösnousseen ilmestymisistä kertova kuvaus on Uuden testamentin varhaisin. Se kirjoitettiin, kun Jeesuksen kuolemasta oli kulunut noin kaksikymmentä vuotta. Paavali kertoo, kuinka laajalle joukolle ihmisiä Jeesus oli vastaansanomattomasti näyttäytynyt, alkaen Pietarista ja muista opetuslapsista. Hän ei tarkemmin kerro, missä nämä ilmestymiset tapahtuivat. Toistuvat ilmestymiset joka tapauksessa vakuuttivat heikommatkin seuraajat. Oli vaikea olla uskomatta Ylösnousseeseen, kun tämä seisoi ruumiissaan elävänä silmien edessä. Näkemisen lisäksi hänen haavojaan saattoi myös tunnustella. ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Tuomaankin oli tunnustettava: ”Minun Herrani ja Jumalani!” (Joh. 20:27–28).

---

Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapse

Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: ”Mitä itket, nainen?” Hän vastasi: ”Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.” Joh. 20:11–13.

Ristin ja ylösnousemuksen jälkeen Magdalan Mariasta ei Uudessa testamentissa enää puhuta. Hänen elämänsä
vahvistaa käsityksen, että Jeesus antoi huomiota eniten niille, jotka olivat löytäneet tien hänen luokseen kaikkein kauimpaa. Magdalan Maria sai olla ylösnousseen ensimmäinen todistaja. Hän oli myös yksi niistä naisista, jotka jäivät viimeisinä ristiinnaulitun Jeesuksen luokse Golgatalle. Muut olivat lähteneet, myös Pietari, Jaakob ja Johannes. Naiset jäivät, ja he pysyivät Jeesuksen luona koko kauhean tapahtuman ajan. Kaikesta voi nähdä, kuinka rakas ja tärkeä Jeesus oli Marialle, kuinka uskollisesti tämä palveli Vapahtajaansa, joka oli antanut hänelle uuden elämän. Ja niinhän se on, mitä syvempi on rakkaus, sitä suurempi on myös suru. Tyhjällä haudalla Magdalan Marian suru vaihtui kuitenkin ennennäkemättömään riemuun.

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Joh. 20:1–2.

Tyhjälle haudalle saapui moni muukin, mutta Johannes keskittyy Magdalan Mariaan, Pietariin ja omaan kokemukseensa. Ehkä voimme löytää jostain näistä kolmesta oman samastumiskohteemme. Itseensä täydellisesti pettyneestä Pietarista, jonka raskaissa askelissa painoi myös Herransa kieltämisen häpeä. Tai Johanneksesta, joka vastaansanomattomien todisteiden vuoksi ”näki ja uskoi”. Tyhjät, kovettuneet käärinliinat, joiden sisältä ruumis oli poistunut, vakuuttivat hänet. Tai ehkä uskoamme saa vahvistaa yleensä vain ensimmäisen pääsiäisen tapahtumat, jotka kaikki julistavat samaa viestiä: Kristus on ylösnoussut! Niin kertoi tyhjä hauta, rikkoutumattomien käärinliinojen mysteeri ja Jeesuksen ilmestymiset sadoille ihmisille ruumiillisesti ylösnousseena. niiden suuri halu kertoa näkemästään, jotka olivat kohdanneet Ylösnousseen.

Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Joh. 19:25.

Magdalan Maria seurasi auttajansa kuolinkamppailua. K.V. Tamminen kuvaa Marian tuskaa: ”Katso hänen
kasvojaan. Murhe musta kuin yö. Katso noita silmiä. Suru, syvä kuin meri kajastaa niistä. Me näemme toivottoman ihmisen. Kaikki tähdet hänen elämänsä taivaalta ovat sammuneet. Oli pimeää ulkona, mutta vielä pimeämpää oli hänen sielussaan.” Ei liene väärin sanottu, että myös Magdalan Marian sydämen lävisti miekka, kuten Vapahtajan äidin. Ennen ylösnousemuksen riemua Maria joutui kohtaamaan sielun pimeän yön, Vapahtajan kuoleman kokemuksen, joka on kokemuksista raskain. Jokaista Jeesuksen seuraajaa yhdistää edelleen se, että me kaikki joudumme kohtaamaan kuoleman todellisuuden, pelottavan ja lopulliselta tuntuvan. Eikä sittenkään mikään ole meille kuolemassa loppu, vaan vain uuden elämän alku.

Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala
valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. 1. Kor. 1:26–29.

Jumalan valta näyttää maan päällä vaatimattomalta. Hän peittoutuu heikkouteen ja näyttää voimattomalta
maailman silmissä. Hän saarnauttaa ristiinnaulittua Kristusta vielä heikompien palvelijoittensa kautta, sanaa käyttäen ja armoaan jakaen, ja antaa maailman joko uskoa tai olla uskomatta siihen. Jumala päätti ristin hullutuksen kautta pelastaa maailman. Miksi näin? Miksi hän suostuu pilkattavaksi ja epäiltäväksi? Miksei hän näytä voimaansa näkyvästi ja vastaansanomattomasti? Hiljentämällä viimeisenkin vastustajansa? – Emme tiedä miksi, mutta kuitenkin Jumala valitsi tämän tien. Ja hän valitsi meidät, että me menisimme ja saarnaisimme evankeliumia kaikkialle maailmaan ja eläisimme itse samasta evankeliumista. Eläisimme heikkoudessamme väkevinä.

Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee. 1. Kor. 11:26.

Ehtoollisen arvo ei laske, vaikka sitä nautittaisiin usein, niin kuin alkukirkossa tehtiin. Me tarvitsemme päivittäin syntien an teeksiantamusta. ”Koska sanat ovat juuri tällaiset: ’Niin usein kuin te sen teette’, niihin sisältyy ajatus, että ehtoollisella pitää käydä usein”, opetti Martti Luther. Piispa Bo Giertz on sanonut, että Raamatussa on lause, jolla kerran pilkattiin Jeesusta, mutta jonka hänen opetuslapsensa painoivat muistiinsa. Tämä lause pitäisi meidän aikanamme kirjoittaa kirkon oveen aina, kun siellä vietetään ehtoollista: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan” (Luuk. 15). Jo alkukirkossa ajateltiin, että meitä ei kasteta sen vuoksi, että olemme kelvollisia, emmekä me käy ripillä, koska olemme puhtaita. Me teemme niin juuri siksi, että olemme
köyhiä, kurjia ja kelvottomia ihmisiä. Siksi me polvistumme myös ehtoollispöytään.

Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ilm. 21:1–2.

Kirjailija C.S. Lewis kuvasi tätä maanpäällistä elämää ikään kuin kirjan nimisivuksi. Tämän elämän jälkeen
alkaa vasta todellinen tarina, täydellinen elämä, jossa jokainen kirjan luku on edellistä ihmeellisempi. Saisiko se lohduttaa kuoleman edessä ja menettämisen surussa, että meillä on oikea ja perusteltu toivo taivaasta, jonne jokainen Jeesusta avukseen huutava varmasti pääsee? Voisiko taivas olla niin totta jo nyt, että se toisi ilon sävyjä menetystemme keskelle? Väkevän toivon jälleennäkemisestä? Voisiko sen toivon varaan laskeutua kokonaan ja päästää omasta tai läheisensä elämästä levollisesti irti? Sanomalla, ei hyvästi, vaan näkemiin; taivaassa tavataan. Löytäisimmekö avuksemme sen lohdutuksen, että luopuminen, johon olemme pakotetut, ei olekaan lopullinen, vaan vain hetken kestävä ero?

Kuin saastaa me olemme olleet, kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme. Me kaikki olemme kuin kuihtuneita lehtiä, ja syyllisyytemme pyyhkäisee meidät pois kuin tuuli. Ei ole ketään, joka kutsuisi sinua avuksi, joka havahtuisi ja turvaisi sinuun. Sinä olet kätkenyt meiltä kasvosi ja jättänyt meidät pahojen tekojemme valtaan. Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme! Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa. Jes. 64:5–7.

Aito herätys on läsnä, kun kansa lakoaa varoittamatta Telppäsniityllä tai nuori tyttö juoksee pelästyneenä
kylän talosta taloon ja ihmiset joutuvat hätään tilastaan. Se on läsnä, kun mies kuulee kirkon kellojen soiton ja hänen täytyy lähteä tekemään tiliä elämästään papille. Näin muistamme suurempien herätysten aikoina tapahtuneen. Avainsanoja olivat synti ja armo. Nauruherätysten sijaan jouduttiin itkemään syntejä. Mutta sekään ei ollut vielä päämäärä. Thomas Wilcoxin kirjoittama Kallis hunajan pisara opettaa, että suuri syyllisyys todistaa vain vähän, jos ensinkään, vielä Kristuksesta. Meidät on riisuttava ensin epäjumalista, joista jopa synnintuntokin voi olla yksi, jos se jää meidän ja Kristuksen väliin estäen luottamuksellisen uskon. Tärkeintä herätyksessä on aina, poikkeuksetta, päästä maaliin. Maali on armon evankeliumin aukeaminen, ihmisen siirtyminen kuolemasta elämään. Kristuksen sovitustyön tuleminen elämäksi, kaikeksi.