Tekijä: tapani58

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Matt. 6:19–21.

Jeesus puhui yllättäen rahasta enemmän kuin mistään muusta aiheesta. Se ei siis ole ihmisen elämässä marginaalinen asia, jotakin halpaa, maallista ja toisarvoista. Raha on välttämätön renki, mutta vaarallinen isäntä. Hepreankielessä epäjumalaa tarkoittava sana ”mamon” tarkoitti rikkautta tai omaisuutta. Väärästä asenteesta omaisuuteen Jeesus siis erityisesti varoitti. Varallisuus itsessään on neutraali asia. Rahaa ja omaisuutta voidaan käyttää oikein tai väärin ja siihen
voidaan suhtautua oikein tai väärin. Kun Jeesus kehotti rikasta nuorukaista omaisuutensa myyntiin, se ei tarkoita, että kaikkien seuraajien olisi myytävä omaisuutensa. Publikaani Matteuksen hyvittäessä taloudellisia vääryyksiään häntä ei käsketty antamaan kaikkea pois. Suhtautuminen omaisuuteen on siis kristitylle ennen kaikkea asennelaji: Kun Jumala siunaa, vähäkin on tarpeeksi. Jos Jumala ei siunaa, mikään ei riitä.

Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. 1. Tim. 3:1.

Kaitsija, josta sana piispa on johdettu, tarkoitti alkukirkossa seurakunnan johtajaa. Nykyään vastaava nimike olisi lähinnä kirkkoherra. Laajemman hallintoalueen piispuus tuli vasta myöhemmin kuvaan. Lista paimenen edellytyksistä on mielenkiintoinen: ”Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus – –. Hän ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa.” Tiivistäen sanottuna: seurakunnan episkopoksen tuli olla lempeä, mutta luja; uskollinen, läheisistään huolehtiva ja kohtuullinen kaikessa. Sellaista paimenta seurakunta saa itselleen rukoilla.

---

Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen

Toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia – ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja. Apt. 2:11.

Helluntaita kuvataan kielilläpuhumisen ihmeenä. Kyseessä oli kuitenkin enemmän kuulemisen kuin puhumisen ihme. Läsnäolijat kuulivat puhuttavan omilla kielillään Jumalan suurista teoista. Puhe ei siis ollut yleistä metelöintiä tai kieltä, jota ei voitu ymmärtää. Helluntai oli tulevaan sanan viemiseen, lähetystyöhön, johtava tapahtuma. Evankeliumi tultaisiin kertomaan kaikille kansoille kaikilla kielillä. Niin kuin se nyt kuultiin paikalla olleiden omilla kielillä. Kun Pyhä Henki tulee, hän muistuttaa Jeesuksen puheista ja teoista ja kirkastaa sovituksen evankeliumin Jumalan sanan kautta. Pyhä Henki osoitti ensimmäisenä helluntaina, kuten aina sen jälkeenkin, Jeesukseen ja kirkasti häntä, ei omia tekojaan
tai it seään – saati sitten, että Hän korottaisi jonkun ihmisen jalustalle. Vain Jeesuksessa on kaikki, mitä elämään ja pelastumiseen tarvitaan.

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Matt. 6:25–26.

Miten armon lupaukset voisivat rohkaista meitä arjen ahdingoissa, kiireissä ja vaikeissa kysymyksissä? Monenlaisen pakkotekemisen ja pakkojaksamisen paineessa? Tai silloin, kun elämää kohtaa luopumisen aika? Miten osaisimme elää siten, että jokaiselle päivälle riittäisi vain sen päivän murheet? Miten rohkaistuisimme tekemään päätöksiä ja olemaan armoon turvaamisessamme levollisempia – pelkäämättä koko ajan kaiken menevän vikaan? Tyytyisimme tarvittaessa
odottamaan rauhassa Jumalan aikaa asioiden etenemiselle. Antaisimme itsellemme luvan hellittää. Ja Jumalalle luvan olla meidän Jumalamme, jota hän niin mielellään on pienemmissäkin asioissa. – Ehkä on niin, että luottamus Jumalan armoon muuttuu sitä syvemmäksi ja levollisemmaksi, mitä pimeämpää taustaa vasten sitä joudutaan ajoittain katselemaan.

Jumala, onko sinun vertaistasi! Sinä annat synnit anteeksi ja jätät rankaisematta jäljelle jääneen kansasi rikkomukset. Miik. 7:18.

Syntinen voi ymmärtää evankeliumin. Meitä ei herätetä pyhemmiksi, vaan syntisemmiksi. Ihmisiksi, joita me todellisuudessa olemme. Kallis hunajan pisara opettaa: ”On helppo sanoa toisen mieliksi: ’Minä olen syntinen’. Mutta rukoilla publikaanin tavoin totuudessa: ’Jumala ole minulle syntiselle armollinen’, on vaikeinta maailmassa.” On vaikeinta maailmassa tulla syntiseksi. Ja mahdottominta on löytää omin toimin omantunnon rauha Vapahtajassa. Siihen tarvitaan Pyhän Hengen apu. Ensisijainen huolemme kristittynä on aina se, onko meillä evankeliumin jano. Tarvitsemmeko me Jeesusta, hänen armoaan ja anteeksiantamustaan. Onko ehdoton evankeliumi meille elämän ja kuoleman kysymys? Asia, jota ilman emme voi elää? Se jano on armon janoa, syntynyt Pyhästä Hengestä.

Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia. Room. 7:21–25.

Sanan alla elävä kristitty kohtaa ennemmin tai myöhemmin sydämensä syvän pahuuden, perisynnin murtumattoman kallion, jota ei saa rikki vaikka kuinka hakkaisi. Ei päättämällä olla hurskaampi; ei rukoilemalla enemmän; ei tekemällä lupauksia Jumalalle; ei kaupankäynnillä Jumalan kanssa; ei mystiikan virtoja laskettelemalla. Ehkä olet huomannut: mitä vahvemmin olet yrittänyt itse voittaa syntisi, sitä pahemmin olet joutunut pettymään. Sydämestä nousee kiivas kysymys, miksi Jumala vaatii sanassaan sellaista, mitä emme kykene toteuttamaan. Luther parahti aikana, jolloin hän pyrki kelpaamaan Jumalalle omin voimin: ”Pitikö Jumalaa rakastaa – minä vihasin häntä!” Jos sinä olet tällainen syntinen, on tilasi oikein hyvä. Anna vain Herran Jeesuksen parantaa tilasi, älä yritä tehdä sitä omin voimin. Jeesuksen veri riittää.

Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. Gal. 5:4.

Liian usein armon saaminen ymmärretään yhteistyöksi Jumalan kanssa. Ihminen tekee osansa ja Jumala tekee loput. Näin ajatellen pyrimme sovittamaan sellaista, mikä on jo sovitettu. Onhan koko laki jo täytetty. Teot on tehty. Syyllisyys ja synti kannettu ristille. Itsensä pelastamisen yrityksistä seuraa vain pettymys ja hengellinen uupuminen. Ei kukaan jaksa kantaa syntiensä painoa eikä tekojensa vajavuutta. Kun tämä oivalletaan, on saavuttu kolmen tien risteykseen. Yksi tie johtaa maailmaan. Toinen kuuliaisuuden täyttämisen upottavalle suolle. Kolmas on armontie. Armontiellä nautimme vapaudesta ja omantunnon rauhasta. Sillä tiellä kulkijaa kannetaan. Siltä tieltä ei kukaan eksy, eivät hullutkaan, vakuuttaa sana. En siis minäkään.

Armon sisar synnin maailmassa on pyhä risti, jonka Herramme antaa kannettavaksemme. Mukaan on liitetty vaivoja ja lääkkeitä sen verran, kuin matka kotiin vaatii. Omaa ristiä kantaessa tiedämme, että sillä on siunattu, syvä tarkoituksensa. Luther rohkaisee: ”Kullekin on varattu oma risti hänen voimiensa mukaan. Emmehän me kaikki voi kestää samaa, koska emme ole samanlaisia uskoltamme ja hengeltämme. Muista, että sinä kannat omasi, toinen omansa ja samoin kolmas. Heikolle voi hänen itse asiassa kevein ristinsä olla yhtä raskas kuin Paavalille hänen omansa. Voimien erilaisuus tekee kaikkien risteistä samanlaisia, vaikka ne itsessään olisivat hyvinkin erilaisia.” Tänään Herra rauhoittaa meitä ristinkantajia kuin opetuslapsia myrskyssä: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.” (Matt. 14:27.) Älä siis sinäkään pelkää. Jeesus kantaa antamansa ristin kanssasi.

Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: ”

Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Mark. 8:34.