Tekijä: tapani58

Kuka siis on uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palvelusväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen herransa palatessaan tapaa näin tekemästä! Matt. 24:45–46.

Valvominen koskee kaikkia kristittyjä. Valvominen ei tarkoita, että elämä olisi yhtä uuvuttavaa taistelua hengellistä nukahtamista vastaan. Vertaus kahdesta palvelijasta osoittaa, että kyse ei ole pakkovalvomisesta, vaan aktiivisesta toimimisesta sen eteen, että isännän odotukset toteutuisivat. Vastuuseen asetettujen tulee hoitaa saamansa velvoitteet ja huolehtia siitä, että talon palvelijat saavat ruokansa ajallaan. Valvominen tarkoittaa siis tehtävien hoitamista omalla paikallaan. Siinä olemme uskollisia, niin kuin Herramme on uskollinen meitä kohtaan. – Tämä on melko lailla toisenlainen kuva valvomisesta kuin se, että puristetaan rystyset valkoisena Raamattua ja vastustetaan kaikkea, mikä liikkuu.

He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on, ja yrittäessään pystyttää omaa vanhurskauttaan he eivät ole alistuneet siihen vanhurskauteen, joka tulee Jumalalta. Room. 10:3.

Ristinteologia tuo uskonelämään äärettömän vapauttavan perustan. Ei ole pakko tavoitella tavoittamattomia. Se ohjaa realistiseen uskossa elämiseen, jossa jalat pysyvät tukevasti maanpinnalla, vaikka sydän katselee jo kaivaten taivasta. Ristinteologia tarkoittaa uskoa, jossa Jumala on Kaikkivaltias, pyhä ja pelottava – ja samalla täynnä armoa ja anteeksiantamusta. Jossa ihminen on kokonaan syntinen eikä pääse syntisyydestään eroon elämänsä aikana, mutta Kristuksessa hän on samalla kokonaan armahdettu, vanhurskas, Jumalalle kelvollinen – Jeesuksen sovitustyön tähden.
Monta elämänkoulua pitää käydä, että uskon ruisleipä alkaa maistua. Se tarjoaa kuitenkin parhaan ravinnon. Se rohkaisee laskeutumaan armon varaan ja elämään vapaana Jumalan lapsena.

Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden. 2. Kor. 5:21.

Kysymys syntien anteeksisaamisesta on vaikea asia nuorelle kristitylle. Jos ei ole kokenut polttavaa synnintuntoa ja sitten synninpäästön tuomaa vapautumisen iloa, voi pitää itseään huonona kristittynä. Jotakin oleellista tuntuu puuttuvan eikä voi olla siten varma, onko osallinen anteeksiantamuksesta. Armon polun pää voi kuitenkin avautua sanan lupauksista, kuten tästä: ”Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta” (Apt. 10:43). Riittää siis, että uskoo Jeesukseen, turvautuu häneen, huutaa häntä avukseen,
silloin on jo osallinen syntien anteeksiantamuksesta – oli erityisiä vapautumisen tunnekokemuksia tai ei. Synnin ja armon tunto kyllä syvenee iän myötä; siitä ei yhdenkään Jumalan sanaa lukevan kristityn tarvitse olla huolissaan.

Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden. 2. Kor. 5:21.

Kysymys syntien anteeksisaamisesta on vaikea asia nuorelle kristitylle. Jos ei ole kokenut polttavaa synnintuntoa ja sitten synninpäästön tuomaa vapautumisen iloa, voi pitää itseään huonona kristittynä. Jotakin oleellista tuntuu puuttuvan eikä voi olla siten varma, onko osallinen anteeksiantamuksesta. Armon polun pää voi kuitenkin avautua sanan lupauksista, kuten tästä: ”Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta” (Apt. 10:43). Riittää siis, että uskoo Jeesukseen, turvautuu häneen, huutaa häntä avukseen,
silloin on jo osallinen syntien anteeksiantamuksesta – oli erityisiä vapautumisen tunnekokemuksia tai ei. Synnin ja armon tunto kyllä syvenee iän myötä; siitä ei yhdenkään Jumalan sanaa lukevan kristityn tarvitse olla huolissaan.

---

Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen

Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. 1. Joh. 4:19.

Voimme etsiä kiihkeästi rakkautta ilman Jumalaa, mutta joudumme aina vastatusten ihmisen syntisyyden ja petollisuuden kanssa. Niin omamme kuin toistenkin. Mitä me voimme tehdä tämän todellisuuden edessä? Se ei häviä minnekään, vaikka puhuisimme mustan valkoiseksi ja kieltäisimme sydämemme pahuuden. Ihmisen perusolemus ei muutu, vaikka sormet verillä parantaisimme itseämme. Tarvitsemme ulkopuolista apua, Jumalan apua. Syvin ongelmamme, joka tarvitsee ratkaisun, on meidän olemuksessamme asuva synti. Kohtaamalla sen Jeesuksen anteeksiantamuksen varassa voimme löytää rauhan. Vain anteeksisaanut voi antaa toisille anteeksi. Vain armahdettu
voi armahtaa vastaansa rikkoneen. Vain ehdottoman rakkauden kohteena ollut kykenee rakastamaan toisia, jopa niitä, jotka eivät rakkauttamme inhimillisesti katsoen ansaitse.

Sinuun luottavat kaikki, jotka tuntevat sinut. Sinä, Herra, et hylkää ketään, joka etsii sinulta apua. Ps. 9:11.

Jumalan sanasta voi tehdä vapauttavan löydön. Kokemuksistamme riippumatta Jumala pitää kaikki lupauksensa, aina. Hän pelastaa ja vanhurskauttaa jumalattoman, antaa mitä me pyydämme ja varjelee meidät kaikelta pahalta – mutta hän tekee sen salatusti. Elämämme on joka päivä täynnä ihmeitä. Jumala on läsnä voimassaan ja rakkaudessaan. Kaikki hänen lupauksensa täyttyvät täydellisesti ja väärentämättöminä – me emme vain usein näe sitä. Näkemättömyyden
kautta Jumala vapauttaa meidät elämysten, tunteitten ja kokemusten pakkovallasta ja vie meidät luottamaan pyhään sanaansa, niin kuin pimeään hyppäävä laskuvarjojääkäri luottaa varjoonsa, vaikka hän ei voi mitään silmillään havaita.

Itse Herramme Jeesus Kristus ja Jumala, meidän Isämme, joka on rakastanut meitä ja on armossaan antanut meille iankaikkisen lohdutuksen ja hyvän toivon, rohkaiskoot sydämiänne. 2. Tess. 2:16–17a.

Kun Jeesus vakuuttaa, että evankeliumin lohdutus kuuluu myös minulle, ei sitä lahjaa voi kukaan kieltää. En sitä ansaitse, jo ajatuskin sellaisesta on ylpeyttä. Mutta hänen itsensä tähden saan kaiken. Sillä Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto (Ef. 1). Armoon kätkeytyy lepo ja lohdutus. Armon varassa elettäessä usko ei purista eikä hierrä, ei vaadi eikä paina. Armo vakuuttaa, että kun en jaksa olla hurskas, on Jeesus sitä minun puolestani. Kun en jaksa olla kunnon uskova, on Jeesus sitä minun puolestani. Jos joskus en jaksa rukoilla, rukoilee Jeesus puolestani. Kun huomaan kamppailevani jälleen helmasyntieni kanssa, on Jeesus niidenkin kantaja ja voittaja. Mikään elämässä ei ole Herralle vierasta; mikään ei voi viedä minulta anteeksiantamuksen lohdutusta.

Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Room. 12:12.

Jumalan valtakunnan myllyt jauhavat tunnetusti hitaasti mutta varmasti ja tekevät aina tehtävänsä. Jumala toteuttaa tahtonsa, tekee työnsä ja tuo apunsa, ihmisen osa on luottaa ja olla kärsivällinen. Kärsivällisyys ja toivo ovat veljekset keskenään. Kristittyjen toivo ylittää näkyvän ja näkymättömän rajan, elämän ja kuoleman rajan, ajan ja ajattomuuden rajan. Kristitty voi nähdä näkemättömiä, jopa silloin, kun inhimillisesti toivo on menetetty. Kun rukoillen ollaan kysymässä Jumalalta tietä eteenpäin, ei pidä koskaan aliarvioida rukouksiin liitettyjä lupauksia. Jumala kuulee ja vastaa oikeaan aikaan oikealla tavalla. Ja mielenkiintoisesti usein niin, että on mahdoton sanoa, miten kaikki tapahtui. Nyt vain asiat ovat toisin kuin ennen.

Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. Ef. 2:4–5.

Kuka tahansa kykenee mihin syntiin tahansa, kun olosuhteet ovat sopivat. On siksi varottava ylpeyttä ja omahyväisyyttä. On luotettava paljon Jumalaan ja vain vähän itseensä. On rakennettava Jumalan lupausten varaan omien tekojen sijaan. Armosta löydämme avun surkeaan tilaamme. Armosta elävä kauhistuu syntisyyttään, mutta ei taistele syntiä vastaan omin avuin. Hän turvautuu ristin Herraan, ja mitä enemmän hän näin uskaltaa tehdä, sitä rakkaammaksi hänelle Jeesus tulee ja sitä enemmän hän tahtoo olla murehduttamatta Pyhää Henkeä. Lakihurskaus saa sen sijaan aikaan vihaa, joka kohdistuu lopulta Jumalaan, joka vaatii ihmiseltä mahdottomia. Sitojaansa ei rakasta kukaan, vapauttajaansa rakastaa vapaaehtoisesti. Siinä on armosta elämisen ja lakihurskauden ero.