Tekijä: tapani58

Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. 1. Kor. 10:17.

Ehtoollinen on syntien anteeksiantamuksen ateria. Nautimme Kristuksen ruumiin ja veren elämäksemme. Herran pöydässä liitymme ehtoollisenviettäjien ketjuun, jonka alku on Jeesuksen asettamassa ensimmäisessä ehtoollisessa. Ateriayhteys oli alkukirkkoa voimakkaasti yhteen liittänyt side. Varhaisissa kristillisissä opetuksissa käsitelläänkin usein juuri yhteyden teemaa. Ehkä jopa apostolien aikana, viimeistään kuitenkin 100-luvun alkupuolella, syntyi ensimmäinen tunnettu kirkkojärjestys, nimeltä Didakhe eli Kahdentoista apostolin opetus. Siinä opetetaan myös ehtoollisesta kauniilla tavalla: ”Samoin kuin tämä leipä oli siroteltuna hajalleen vuorille, mutta sitten koottiin ja tuli yhdeksi, samoin tulkoon kirkkosi kootuksi maan ääristä sinun valtakuntaasi.” (Didakhe 9:4, Apostoliset isät.)

Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna! Gal. 3:1.

Paavali moitti galatalaisia lumotuiksi, kun he alkoivat rakentaa muun kuin ristiinnaulitun Kristuksen varaan. Paavali oli saanut evankeliuminsa suoraan Jeesukselta, ja siksi hän saattoi sanoa, että joko hänen evankeliuminsa uskottaisiin ja päästäisiin taivaaseen tai sitten ei uskottaisi ja jouduttaisiin kadotukseen. Vaikka taivaan enkeli ilmestyisi opettamaan jotain muuta, kuin mitä Paavali oli opettanut, hän olisi kirottu. Opissa Paavali ei antanut periksi, ei yhtään. Kompromissien tie suhteessa Raamatun oppiin ihmisen pelastumisesta tai kristillisestä elämästä johtaa rajan siirtymiseen aina vain kauemmaksi sanan totuudesta. Siksi sille tielle ei pidä lähteä ollenkaan. Oikeasta opista kiinni pitäminen on elämistä rakkauden ja totuuden tasapainossa. Yltiöyksilöllinen ajattelu, joka korostaa jokaisen tulemista autuaaksi omalla uskollaan tai uskonnollaan, ei ole kristinuskoa.

Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle, on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo. 1. Tess. 5:8.

Jos Suomeen saapuisi herätys, mitä silloin tapahtuisi? Ennakko-oletuksena monilla lienee, että herätys tarkoittaa aina jotakin villiä, vapaata ja rajatonta. Entä jos herätys tulisikin hiljaisena sydänten kääntymisenä? Sellaisena, jossa itketään enemmän omia syntejä kuin naapureiden? Jossa sana otetaan vakavasti, siitä ammennetaan, siihen luotetaan ja siitä löydetään elämä, joka suorastaan pakottaa kutsumaan toisiakin raikkaalle lähteelle? Kaikki uusi herääminen on Jumalan lahjaa, ja jokainen uusi kristitty tarvitsee opetusta ja ohjausta. Opetuksen tulee olla raitista ja raamatullista, rakastavaa ja kärsivällistä. Herätyksiä on myös varjeltava vääriltä opettajilta ja paikalle rientäviltä korppikotkilta. Väärään suuntaan kääntyviä on ohjattava lempeästi mutta lujasti oikealle tielle.

Mooses, Herran palvelija, kuoli Moabin maassa, kuten Herra oli määrännyt. Herra hautasi hänet laaksoon, joka on Bet-Peorin lähellä Moabissa, mutta kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut tietää hänen hautansa paikkaa. Mooses oli kuollessaan sadankahdenkymmenen vuoden ikäinen, mutta hänen näkönsä ei ollut hämärtynyt ja hän oli vielä täysissä voimissaan. 5. Moos. 34:5–7.

Mooses johti kansaa erämaavaelluksella neljäkymmentä vuotta. Lopulta 120-vuotias Mooses ei itse päässyt luvattuun maahan. Hän sai kyllä ennen kuolemaansa nähdä luvatun maan Nebonvuorelta, etäältä katsellen. Saiko Mooses liian kovan tuomion? Hän näki luvatun maan, mutta ei koskaan päässyt sinne perille. Näin kävi yhden vaivaisen synnin tähden. Lienee tosin myös niin, että Herramme halusi säästää Mooseksen niiltä rajuilta taisteluilta, jotka erottivat Nebonvuoren kauniit näkymät luvattuun maahan asettumisesta. Ja pääsihän Mooses toki perille. Mooses pääsi parempaan isänmaahan, Taivaan kotiin. Saivathan opetuslapsetkin nähdä kirkastusvuorella Mooseksen kirkastetun Kristuksen seurassa.

Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi. Matt. 5:19.

Laista puhuminen on vaikeaa. Laki sisältää kieltoja, käskyjä ja kehotuksia, ja se ohjaa elämään ja toimimaan Jeesuksen tahtomalla tavalla. Mutta keitä me olemme käskemään ihmisiä elämään toisella tavalla? Onko kristityllä oikeutta määritellä toisen elämän rajoja? Tuomita? Ehdottomasti ei ole. Ihminen ei voi tuomita ketään, mutta Jumalan sanan on saatava puhua sellaisena kuin se on meille annettu. Siksi me pidämme esillä elämän sanaa, lakia ja evankeliumia, ja tarjoamme sitä uskottavaksi ja elämässä noudatettavaksi. Emme sen sijaan käännytä ketään tai käytä sanaa oman vallanhalumme välineenä. Emme tahdo maailman suurimman aarteen muuttuvan inhottavaksi vallankäytönvälineeksi. Sitä kristitty ei voi tehdä. Jumalan sanalla ei lyödä, vaan sen annetaan paljastaa, hoitaa ja parantaa, johtaa armoon ja Jumalan tahdon tielle.

Silloin neito iloitsee karkeloiden, nuoret ja vanhat yhdessä riemuitsevat. He ovat saaneet kärsiä, mutta minä muutan heidän surunsa riemuksi, lohdutan ja ilahdutan heitä. Jer. 31:13.

Ruotsissa eli 1800-luvulla hento, paljon elämänsä aikana sairastanut nainen. Hän joutui kestämään ajoittain yli voimien käyneitä ahdinkoja, jopa seuraamaan vierestä isänsä huuhtoutumisen mereen. Mitä näistä ahjoista syntyi? Hän kirjoitti: ”Joskus kiusauksenamme on, että menetämme rohkeutemme. Me murehdimme huomisesta ennen kuin se on edes tullut. Silti Herra Jeesus on itse sanonut: ’Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.’ Meidän ei tule ottaa kuin yksi päivä, yksi tunti, yksi hetki kerrallaan, sillä jokaisena päivänä saamme uutta armoa, voimaa, uutta apua.” Ja sitten tämä nainen, nimeltään Lina Sandell, kirjoitti yhden lohdullisimmista runoistaan ”Päivä vain ja hetki kerrallansa” (VK 338), jonka hänen ystävänsä Oscar Ahnfelt sävelsi. – Kun kipu on syvää, kyntää armo vielä syvemmällä. Se löytää pimeimmänkin pimeyden ja suurimmankin surun ja muuttaa pimeän päiväksi ja surun juhlaksi.

Enkeli kääntyi naisten puoleen ja sanoi: ”Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta.” Matt. 28:5.

Enkelin sanojen ajatus on: ”Vartijat pelätkööt, kunhan heräävät, mutta teillä ei ole siihen mitään syytä!” Naiset eivät edes kaatuneet, vaikka sotilaat retkahtivat maahan. Kirkkaus paljasti puhujan enkeliksi, ja hänen sanansa vahvistivat asian: ”Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta.” Miksi ei tarvitse pelätä, eikö meidänkään enää? Siihen vastaa piispa Meliton vuonna 170 pitämässään vanhimmassa Raamatun ulkopuolisessa pääsiäissaarnassa. Piispa kuvaa Jeesuksen sovitustyön merkitystä: ”Sillä minä olen teidän anteeksiantamuksenne. Minä teidän pelastuksenne pääsiäinen. Minä teidän tähtenne teurastettu karitsa. Minä teidän lunnaanne. Minä teidät vien taivasten korkeuksiin. Minä teille näytän iankaikkisen Isän. Minä teidät herätän oikealla kädelläni.”

Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu. Gal. 1:9.

Liian usein puhutaan armosta, jota ei ole sidottu Raamattuun, Jeesuksen ristiin ja syntiemme sovitukseen. Kun armo erotetaan rististä, siitä tehdään uskonnollista toiveunta, joka sisällöltään sopii lopulta kaikkiin uskontoihin ja kaikkiin jumaliin paitsi kristinuskon. Armo esiintyy uskonnollisuudessa Jumalalta toivottuna tai häneltä vaadittuna tai omalla hyvyydellä ansaittuna armollisuutena. Ihminen tekee osansa ja jumalan toivotaan tekevän omansa. Jumala ei vaadi enempää, kuin mihin ihminen kykenee. Yleisarmollisuuden jumalakuva on ihmisen näköinen, ja niinpä Jumala kaventuu omien tekojemme ja vajavuuksiemme paikkaajaksi. Kallis hunajan pisara opettaa: ”Anna luonnollisen ihmisen tehdä evankeliumi, niin siitä tulee vastakohta Kristukselle.”

Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen. Ps. 131:2.

Jos olet saanut maistaa avaraa armoa ja uskon lepoa, anna niiden säilyä rohkaisuna ja aarteena matkallasi. Jos olet sen sijaan levoton uskova, älä siitäkään liikaa murehdi tai turhaan vertaa itseäsi toisiin kristittyihin. Jumalan lapsi saat olla kuitenkin, sillä murheettomuutta ei mainita pelastuksen ehtona. Lapsi on lapsi myös sellaisina päivinä, jollaisten tuloa hän ei olisi toivonut. Tie lain alta levolliseen uskoon kulkee koetusten kautta. Koetukset opettavat, että omaan varaan ei pelastuksen asiassa voi rakentaa. Omat ansiot on nopeasti syöty, oma hurskaus on parhaimmillaankin kuin tahrainen riepu, niin kuin Raamattu kuvaa. Kun sydän tämän käsittää, syntyy kaipuu Jumalan armon lähteille. Jumalan teot kyllä riittävät, kun omat tekomme pettävät. Vapahtaja vapauttaa mielellään meidät lain ja synnin siteistä, rauhoittaa armolla mielemme.

Lähetän teille tämän lyhyen kirjeen, jossa lausun teille kehotuksia ja vakuutan, että se armo, jossa te elätte, on todella Jumalan armoa. Pysykää siinä lujina! 1. Piet. 5:12.

Armo on kristinuskon keskeisimpiä käsitteitä. Lieneekö samalla väärinkäytetyin? Kaikki kristityt myöntävät armon kuuluvan kristinuskon opetuksen ytimeen. Ajatellaan, että armosta puhuttaessa tarkoitetaan jotakin, jonka jokainen uskova ymmärtää ja allekirjoittaa. Kovin paljoa enempää emme voisi olla väärässä. Evankeliumi tarkoittaa sitä, että Jeesus on kantanut koko maailman kaikkien aikojen synnit kerralla ristille ja on sovittanut ne. Synnit on otettu pois päältämme. Jumalan viaton uhrikaritsa on annettu uhriksi koko maailman puolesta. Ja armo on sitä, että jostain käsittämättömästä syystä Jumala on päättänyt kutsua juuri meidät uskomaan tämän evankeliumin ja siihen uskomalla saamaan syntimme anteeksi. Ei yhdenkään tekomme tähden, vaan täysin omasta aloitteestaan. – Nouseeko sinun sydämestäsi pyyntö saada kuulua armahdettujen syntisten joukkoon? Jos nousee, olet jo siellä.