Tekijä: tapani58

Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta. Sillä ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti. Juuri tämä sana on teille ilosanomana julistettu. 1. Piet. 1:23–25.

Raamatun syvempi ymmärtäminen vapauttaa meitä lakihenkisyydestä ja synnistä, vaikka lopullisesti niistä pääsemmekin vasta taivaassa. Sillä Jumalan sana ohjaa näkemään ihmisen ja Jumalan oikein. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihminen on syntinen ja Jeesus on syntisten Vapahtaja, eikä näitä asioita sekoiteta keskenään. Evankeliumin vapaudesta saamme esimakua jo täällä maan päällä, kun laki osoittaa paikkamme ja anteeksiantamus Kristuksen veressä vapautemme. Marttyyrina Algeriassa 1990-luvun lopulla kuollut ranskalainen munkki sanoi, ettei hän pelkää terroristeja, armeijaa eikä kuolemaa. Hän olisi siksi vapaa jäämään maahan henkensä uhalla. Hengen se lopulta myös maksoi, mutta vapaa hän oli. Evankeliumi päästää meidät harhasta, että olemme oman elämämme herroja. Joskus se vapaus voi jouduttaa taivasmatkaa, vielä useammin se jouduttaa sielunrauhaa, ja aina se jouduttaa omantunnon iloa Kristuksessa.

Niin! Ruohoa ovat ihmiset. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti. Jes. 40:7–8.

Kenet sinä olet menettänyt? Rakkaan puolison? Rakkaan lapsen? Vanhemman tai isovanhemman? Ystävän? Ikävän kipu hellittää, vaikka sitä voi olla kuoleman surun keskellä vaikea uskoa. Niin tulee kuitenkin tapahtumaan, ja suru saa pikku hiljaa toisen muodon. Se muuttuu rakkaiksi muistoiksi. Se muuttuu kiitollisuudeksi yhteisestä matkasta ja yhteisistä elämänkokemuksista. Se muuttuu hiljaiseksi kaipaukseksi. Kun olemme rakkaan ihmisen arkun äärellä, elämän rajallisuus ja ajan yllättävä lyhyys tulevat todellisiksi. Jesajan sanoin: ”Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka! Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, kun Herran henkäys koskettaa sitä.” (Jes. 40:6–7.) Eron suru on syvä. Kaipaavilla on kuitenkin toisensa lohtunaan, ja taivas myös. Suru saakoon aikansa. Sallittakoon sen tulla, rauhassa olla ja muuttaa ajallaan muotonsa.

Niin! Ruohoa ovat ihmiset. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti. Jes. 40:7–8.

Kenet sinä olet menettänyt? Rakkaan puolison? Rakkaan lapsen? Vanhemman tai isovanhemman? Ystävän? Ikävän kipu hellittää, vaikka sitä voi olla kuoleman surun keskellä vaikea uskoa. Niin tulee kuitenkin tapahtumaan, ja suru saa pikku hiljaa toisen muodon. Se muuttuu rakkaiksi muistoiksi. Se muuttuu kiitollisuudeksi yhteisestä matkasta ja yhteisistä elämänkokemuksista. Se muuttuu hiljaiseksi kaipaukseksi. Kun olemme rakkaan ihmisen arkun äärellä, elämän rajallisuus ja ajan yllättävä lyhyys tulevat todellisiksi. Jesajan sanoin: ”Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka! Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, kun Herran henkäys koskettaa sitä.” (Jes. 40:6–7.) Eron suru on syvä. Kaipaavilla on kuitenkin toisensa lohtunaan, ja taivas myös. Suru saakoon aikansa. Sallittakoon sen tulla, rauhassa olla ja muuttaa ajallaan muotonsa.

Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Luuk. 15:4.

Jotta kadonnut voi löytyä, täytyy olla niitä, jotka etsivät. Jotka ovat valmiit hakemaan yhtä, joskus koko laumaan nähden marginaalia, mitätöntä. Jotka saavat ilonsa kadonneiden etsimisestä ja sen viimeisenkin hakemisesta joukkoon. Eihän yhtä lammasta pidetty riskin arvoisena. Hyvä Paimen kuitenkin arvioi toisin ja lähti etsimään kadonnutta. Meitä kutsutaan tekemään samoin. Rabbit opettivat viisaasti: joka pelastaa yhden, pelastaa koko maailman. Soveltaen sanomme: Joka auttaa yhtä löytämään armon tien ja Vapahtajan sylin, on pelastanut tuon yhden ihmisen koko maailman.

Mutta Herra pani suuren kalan nielaisemaan Joonan. Joona oli kalan vatsassa kolme päivää ja kolme yötä. Hän rukoili Herraa, Jumalaansa, kalan sisuksissa. Joona 2:1–2.

Kirkkoisä Afrahat Persialainen Viisas (270–345 jKr.) kuvasi Joonan pelastumista meripedon vatsasta: ”Edelleen Joona rukoili Jumalansa edessä meren syvyydessä. Hänen rukouksensa tunkeutui läpi syvyyksien, kukisti aallot, voitti myrskyt, pilkkoi pilvet, lensi halki ilmojen, aukaisi taivaat ja kala jätti Joonan vapaaksi kuivalle maalle.” Jumalan odotus voi olla
joskus pelottavaa ja tuntua kestävän liian kauan. Ylösnousemuksen aamua edeltävät monet vaikeat hetket ja raskaat retket. Jokainen kristitty saa niistä osansa. Ylösnousemuksen sanoma laskeutuu kuitenkin väkevimpänä juuri meidän odotukseemme, kaipaukseemme ja ikäväämme. Kipuihimme ja avun huokausten keskelle. Se pilkkoo pilvet ja voittaa myrskyt, koska Kristus on noussut kuolleista ja elää.

Sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Room. 3:23–24.

Perisynti on karu, mutta samalla hengelliseen suorittamiseen väsyneelle riemastuttava löytö. Siinä, että en tavoittanutkaan suurta hurskautta ja hengellistä voimaa, vaikka niin tosissani yritin, ei ole mitään ihmeellistä. Niin sen täytyikin mennä. Yrittävä ei tavoittanut Jumalaa, mutta Jumala tavoitti yrittävän. Suorittaja pyrki kelpaamaan Jumalalle, mutta Kristus kelpasi Isälle suorittajan puolesta. Ja samalla kelpasi suorittaja Isälle Kristukseen kätkettynä. Enää en
parantumattomana täydellisyyden tavoittelijana etsi täydellisyyttä itsestäni, vaan katson Jumalan täydelliseen
uhrikaritsaan minun sijastani. – Puhallelkoot siis vapaan armon lempeät tuulet! Kristus Jeesus on lunastanut vangin vapaaksi, syyttäjät on vaiennettu!

Tapahtukoon sinun tahtosi myös maanpäällä niin kuin taivaassa. Matt. 6:10.

Getsemanessa Jeesus rukoili Isää kärsimyksen maljan menemiseksi ohi, mutta sanoi: ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä” (Matt. 26:39). Rukoilija alistuu Isän tahtoon, luottaen, että se on hyvä silloinkin, kun se tuottaa tuskaa ja on ristiriidassa oman tahdon kanssa. Me näemme itsessämme ja keskellämme paljon sellaista, mikä sotii Jumalan tahtoa vastaan. Siksi me rukoilemme myös, että Jumala pian ja lopullisesti toteuttaisi kaiken sen hyvän, minkä hän on omilleen luvannut. Että Valtakunta ilmestyisi kirkkaudessaan. Odotellessa me opettelemme Tuomas Kempiläisen rukousta: ”Anna minulle mitä tahdot ja kuinka paljon tahdot ja milloin tahdot. Pane minut minne tahdot ja tee minulle kaikessa niin kuin sinä tahdot.” Jos edes osan tästä saisi rukoilla sydämestä, voisi olla varma, ettei se ole ihmisen aikaansaannosta

Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu. Jes. 40:1–2.

Voisimmeko me lakihenkisyyteen taipuvaiset kristityt rohkaistua armon turvallisessa ilmapiirissä päästämään irti kaiken hallitsemisen tarpeesta? Uskaltautua luottamaan armon riittävyyteen ilman, että meidän täytyy pakonomaisesti täyttää pykäliä mielenrauhan ja hyvän omantunnon tavoittamiseksi? Toki me tahdomme kristittyinä elää Jumalan sanan mukaan. Mutta perusta pelastuksessamme ei lepää onnistumisemme varassa vaan Jeesuksen varassa. Kun päästämme rohkeasti uskonhallinnastamme irti, me löydämme sen, mitä yritimme omin tekemisin saavuttaa: omantunnon rauhan, joka perustuu Jeesuksen tekoon. Laki kurittakoon edelleen maailmaa rakastavaa mieltämme. Mutta omassatunnossa hallitkoon Kristus ja hänen vapauden valtakuntansa. Siinä valtakunnassa omatunto rauhoittuu, siellä ei ole lakia, vaan pelkkää anteeksiantoa, rauhaa, lepoa, iloa, autuutta ja ikuista elämää, opetti Martti Luther.

Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, eivät ne tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta… koska olet arvokas minun silmissäni, koska olet kallis ja rakas. Jes. 43:1,2,4.

Uskovalle ei luvata helppoa elämää. Mutta hänelle luvataan, että kasteen luja liitto, joka on kerran solmittu, kestää ja on Jumalan puolelta aina voimassa. Ahdistusten vesissä, virtojen pyörteissä ja tulien hehkuissa siihen saa turvata ja muistaa: ottihan Jumala minut jo silloin omakseen! Saa sanoa niin kuin Luther omissa ahdistuksissaan: ”Olen kastettu, olen pelastuva.” Kaste julistaa Jumalan uskollisuutta. Hän pitää omalta puoleltaan ovea auki myös niille, jotka tästä armosta ovat vieraantuneet ja lähteneet omille teilleen. Lapsi saa palata ehdoitta takaisin. Risti ja kaste ovat avanneet paluutien. Jumala on molemmissa hyvän teon suorittaja, ihminen lahjan arvoton vastaanottaja. Tekijämme käsissä arvoton muuttuu arvokkaaksi, saa Luojansa katoamattoman leiman. – Kasteessa Jumalan lapseuden.

Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta. Valit. 3:26.

Miten puhuisimme Jeesukselle, jos hän olisi näkyvästi tässä? Miten esittäisimme pyyntömme tai kiitoksemme hänelle? Miten julistaisimme evankeliumia, jos hän istuisi penkissä kuuntelemassa? Luulen, ettemme kiihdyttäisi itseämme ja toisiamme hurmokseen tai antaisi äänemme kohota rukoiltaessa korkeuksiin. Tuskin kertoisimme hänelle asioitamme huutamalla. Miksi siis saarnaajat huutavat ja kiihkoilevat? Kuka sitä tarvitsee? Onko meillä kuuro Jumala? – Vieraiden
uskontojen palvojat kyllä lepyttelevät jumaliaan rummuilla ja huudoilla, ja shamaanit tanssivat itsensä transsiin. Mutta elävä Jumala ei ole kuuro kuulemaan, opettaa Jumalan sana. Kovaääninen kristillisyys tosin kyllä hiljenee arjen karuuden kohdatessa tai viimeistään silloin, kun sairaus tai kuolema saapuvat. Silloin jää jäljelle vain Jumalan pettämättömät armonlupaukset, ainoastaan ne.