Tekijä: tapani58

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. Monet vaivat kohtaavat vanhurskasta, mutta kaikista niistä Herra hänet vapauttaa. Ps. 34:19–20.

Särkynyt sydän tarkoittaa omasta voimasta riisuttua kristittyä, joka on tunnistanut syntinsä. Hän on tutustunut sisimpänsä karuun perisynnin kallioon. Oljenkorreksi on jäänyt vain Jeesuksen risti ja Jumalan käsittämätön armo. Myös elämän vaikeudet voivat murtaa mielen. Lempeästi Jeesus kehottaa silloin ottamaan ristin ja seuraamaan häntä. Ristin päällä on oma nimemme. Siinä lukee sen alkamis- ja päättymispäivä, paino ja tarkoitus. Riisuessaan oman voiman pois risti painaa myrskyn lailla kohti Jeesusta. Se muokkaa meistä astian, jossa pyhä öljy voi palaa. Astia on kyllä vaatimaton, mutta öljy kykenee pitämään ahtaankin sydämen palavana. Ristiä kantaessaan kristitty on uskossaan
”salaa iloinen, niin kuin koko kristinusko”, kuten kirjailija kuvasi yhteistä matkaamme.

Päivisin minua vaivasi helle, öisin en vilulta saanut silmiini unta. 1. Moos. 31:40.

On niitä, jotka sanovat, että Jumala tahtoo parantaa kaikki jo nyt, ottaa elämää rajoittavat ongelmat pois. Se on vaarallista opetusta, jossa ihminen leikkii Jumalaa. Siitä ei voi seurata mitään hyvää, ei niille, joille näin opetetaan, eikä niille, jotka näin opettavat. Maailmassa meidän on suostuttava elämään kuoleman varjossa. Toisaalta, jos meidät temmattaisiin kaikista ahjoistamme heti pois, niin mitä me tästä elämästä tai Vapahtajasta oppisimme? Miten me koskaan osaisimme luottaa Jeesukseen? Mitä tapahtuisi korkeakoululle, johon Jumala tahtoo meidät viedä, jotta löytäisimme ”syvyyksissä olevia aarteita” ja oppisimme hengellistä viisautta? Ahjoon kristitty joutuu vain Jumalan sallimuksesta, ja sillä on aina tarkoituksensa. Pietari rohkaisee: ”Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa” (1. Piet. 4:12).

Päivisin minua vaivasi helle, öisin en vilulta saanut silmiini unta. 1. Moos. 31:40.

On niitä, jotka sanovat, että Jumala tahtoo parantaa kaikki jo nyt, ottaa elämää rajoittavat ongelmat pois. Se on vaarallista opetusta, jossa ihminen leikkii Jumalaa. Siitä ei voi seurata mitään hyvää, ei niille, joille näin opetetaan, eikä niille, jotka näin opettavat. Maailmassa meidän on suostuttava elämään kuoleman varjossa. Toisaalta, jos meidät temmattaisiin kaikista ahjoistamme heti pois, niin mitä me tästä elämästä tai Vapahtajasta oppisimme? Miten me koskaan osaisimme luottaa Jeesukseen? Mitä tapahtuisi korkeakoululle, johon Jumala tahtoo meidät viedä, jotta löytäisimme ”syvyyksissä olevia aarteita” ja oppisimme hengellistä viisautta? Ahjoon kristitty joutuu vain Jumalan sallimuksesta, ja sillä on aina tarkoituksensa. Pietari rohkaisee: ”Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa” (1. Piet. 4:12).

Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!” Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä sellainen tervehdys mahtoi merkitä. Luuk. 1:28–29.

Jumalan pelastusteot ovat kaikkia varten. Olivathan keskeisten pelastushistoriallisten tapahtumien kuulijat ja näkijät enimmäkseen tavallisia ihmisiä. Jeesuksen äidiksi valittiin vaatimaton, nuori maalaistyttö. Jeesuksen syntymästä kerrottiin ensimmäisenä väheksytyille paimenille. Jeesuksen ylösnousemuksen todisti ensimmäisenä synkästä taustasta nostettu nainen. – Jumala näyttää todella kutsuvan kenet tahansa mihin tahansa täysin oman tahtonsa mukaan. Hän on valinnoissaan suvereeni. Ihminen voi kieltäytyä kutsusta, mutta ei voi saada sitä aikaan ansioillaan. Niinhän se on kaikessa Jeesukseen liittyvässä. Meidät valitaan valtakuntaan, itse emme sitä valintaa tee. Ihmisen osa on olla vain Jumalan tekojen todistaja, ei niiden omaehtoinen järjestelijä

Siksi te riemuitsette, vaikka nyt jouduttekin jonkin aikaa kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa. Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. 1. Piet. 1:6–7.

Koeteltu usko tarkoittaa yksinkertaisesti uskossa elettyä elämää, jossa jokaisen kriisin, taistelun, kivun, miksi-kysymyksen, vaivan, pelon, tuskan ja sairauden – samoin kuin ilon, avun, riemun, lohdutuksen, pyhän kohtaamisen, armon oivaltamisen, siunauksen, levon ja kaiken muun mahdollisen kokemisen jälkeen on saatu oppia luottamaan taas pisaran verran enemmän Jumalan armoon ja huolenpitoon. Kaikissa olosuhteissa olemme armosta osallisia. Tämän opimme koetuksissa, ja se luo kärsivällisyyttä tulevaan. Koetuksiin väsyneinäkin luotamme, että Pyhä Henki on Puolustaja, ei syyttäjä. Eikä Jeesus tullut maailmaan tuomitsemaan, vaan pelastamaan. Jeesus vakuuttaa, että väsyneetkin kulkijat korjataan kotiin.

 

Jaakob lähti Beersebasta ja kulki kohti Harrania. Matkallaan hän jäi auringon laskiessa yöksi erääseen paikkaan, otti siltä paikalta päänalusekseen kiven ja kävi makuulle. 1. Moos. 28:10–11.

Jaakobin perheen keskinäiset välit olivat kuin tämän päivän saippuaoopperasta. Isä Iisak tahtoi antaa siunauksen sille, jolle se ei Jumalan mielestä kuulunut, eli Esaulle. Äiti Rebekka päätti, että siunaus annetaan sille, jolle se kuului, eli Jaakobille, mutta kieroilla tempuilla. Esau kuvitteli kuolevansa nuorena, eikä häntä oikein kiinnostanut koko esikoisen siunaus, ja niinpä hän vaihtoi sen kupilliseen papusoppaa. Jaakob oli äitinsä johdateltavana ja valehteli kirkkain silmin Jumalan antaneen hänelle nopean saaliin, kun isä ihmetteli Esauksi naamioituneen Jaakobin nopeaa saapumista metsäretkeltä. – Ja tämä kummallinen perhe sai siunauksen ja lupauksen tulevasta Messiaasta. Jumala ei todellakaan näytä odottavan ihmisiltä enempää kuin syntisiltä ihmisiltä odottaa sopii.

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Johannes todisti hänestä ja huusi: ”Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.” Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi. Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus. Joh. 1:14–17.

Evankeliumi ei ole sanoma sydämen muuttumisesta, vaikka sydän sanan voimasta ajan myötä muuttuukin. Evankeliumi ei ole sanoma jumalakokemuksesta, vaikka Jumalan valtakunta tuleekin eläväksi todellisuudeksi. Evankeliumi ei ole sanoma ihmisen tekemästä ratkaisusta, siitä, että ihminen on päättänyt hyväksyä Jumalan armon tarjouksen. Niitä kristittyjä, jotka ovat tehneet kymmeniä kertoja ratkaisun ja käyneet ”kuudesti kasteella”, on liian monta. Heiltä ei puutu vilpittömyyttä ja hengellistä yritystä, mutta heiltä puuttuu evankeliumin vapauttama usko. Eikä evankeliumi ole myöskään maailmanparantamissaarnaa tai utopistista toivetta ihmiskunnan kehittymisestä aikuisuuteen. Tämä kaikki on uskonnollisuutta, ei kristinuskoa. Evankeliumi on ilosanoma ihmiseksi tulleesta Jumalasta, joka sovitti meidän jokaisen synnit.

Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. Room. 8:28.

Jumala tahtoo viedä meitä ajallaan erämaahan ja kyynelten laaksoon, jossa elämää häiritsevät äänet vaimenevat ja herkistymme Jumalan puheelle. Erämaassa sydän löytää rauhansa Hyvän Paimenen läheisyydessä. Älkäämme pelätkö Jumalan kouluja, joissa meille saattaa tapahtua sellaisiakin asioita, joita olemme kauhistelleet tai joita emme tahtoisi ottaa vastaan. Lopulta kuitenkin, kun elämämme on valmis, on kaiken ollut pakko yhdessä palvella Jumalan hyvää
tahtoa. Kaikkien outojen mutkien ja mahdottomien elämänristien. Kaikki yhdessä on ollut saattelemassa meitä turvallisesti kotiin. Kaikki yhdessä on ollut tarpeellista, taivaassa selviää miksi. Silloin voimme vain kumartaa päämme ja kiittää: ”Viisaasti, Herra, johdatit kaikessa; parasta mahdollista tietä.”

Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoliksi kutsuttu, ja veli Sostenes tervehtivät Korintissa olevaa Jumalan seurakuntaa, Kristuksen Jeesuksen pyhittämiä, Jumalan kutsumia pyhiä sekä kaikkia, jotka eri seuduilla, missä asuvatkin, huutavat avukseen Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä samoin kuin me. 1. Kor. 1:1–2.

Uskova on se, joka huutaa Jeesusta avuksi. Kaiken pimeän ja pelottavan keskellä. Kaiken heikkoutemme ja mieltämme raskauttavan keskellä. Kaiken uskoamme heikentämään pyrkivän keskellä. Me vain huudamme avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä. Sillä hänen me olemme, eikä muilla ole meihin oikeutta. Jeesus osti meidät ristillä omakseen, ja hän antoi meille kristityn nimen jo kasteessamme. Me pidämme tästä uskossa kiinni, lapsen lailla, mutta sielunviholliselle se on pahin myrkky ja suurin kauhistus. Paholainen tahtoisi tehdä meistä syntisiä ilman toivoa, uskonnollisia ilman evankeliumia ja hurskaita ilman armoa, mutta se ei tahtoisi meidän luottavan syntisiä armahtavaan Vapahtajaan. Se tahtoisi peittää Vapahtajan haavoitetut kädet ja armolliset sanat. Niistä me taas pidämme kiinni loppuun saakka.

Te, ihmiset, olette minun lampaani, minun laitumeni lampaat. Minä olen teidän Jumalanne. Näin sanoo Herra Jumala. Hes. 34:31.

Onko Isä Jumala pysäyttänyt sinut yllättäen, kenties jonkin murheellisen tapahtuman kautta? Turvaverkot on poistettu ja kysymys Jumalan avusta on tullut polttavaksi? Saisiko Lähi-idän paimenten esimerkki villien lampaiden kasvattamisessa tuoda yhden rohkaisevan näkökulman? Kun paimen huomaa laumasta liian kauas hakeutuvan lampaan, hän saattaa murtaa sen jalan. Sen jälkeen hän sitoo jalan ja nostaa lampaan olkapäilleen. Paimen kantaa lammastaan harteillaan niin kauan, että se kykenee jälleen kävelemään. Ja mitä tapahtuukaan? Tuo eksyvä, villi lammas ei enää lähde paimenen lähettyviltä pois, vaan pysyy aina katse-etäisyydellä auttajastaan. Paimenen ja lampaan suhteesta tulee erityisen läheinen ja syvä. Kutsuisiko Jumala sinua nyt läheisempään yhteyteen kanssaan? Rakastaisiko hän sinua niin paljon?