Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia. Room. 7:21–25.
Sanan alla elävä kristitty kohtaa ennemmin tai myöhemmin sydämensä syvän pahuuden, perisynnin murtumattoman kallion, jota ei saa rikki vaikka kuinka hakkaisi. Ei päättämällä olla hurskaampi; ei rukoilemalla enemmän; ei tekemällä lupauksia Jumalalle; ei kaupankäynnillä Jumalan kanssa; ei mystiikan virtoja laskettelemalla. Ehkä olet huomannut: mitä vahvemmin olet yrittänyt itse voittaa syntisi, sitä pahemmin olet joutunut pettymään. Sydämestä nousee kiivas kysymys, miksi Jumala vaatii sanassaan sellaista, mitä emme kykene toteuttamaan. Luther parahti aikana, jolloin hän pyrki kelpaamaan Jumalalle omin voimin: ”Pitikö Jumalaa rakastaa – minä vihasin häntä!” Jos sinä olet tällainen syntinen, on tilasi oikein hyvä. Anna vain Herran Jeesuksen parantaa tilasi, älä yritä tehdä sitä omin voimin. Jeesuksen veri riittää.