Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ilm. 21:1–2.
Kirjailija C.S. Lewis kuvasi tätä maanpäällistä elämää ikään kuin kirjan nimisivuksi. Tämän elämän jälkeen
alkaa vasta todellinen tarina, täydellinen elämä, jossa jokainen kirjan luku on edellistä ihmeellisempi. Saisiko se lohduttaa kuoleman edessä ja menettämisen surussa, että meillä on oikea ja perusteltu toivo taivaasta, jonne jokainen Jeesusta avukseen huutava varmasti pääsee? Voisiko taivas olla niin totta jo nyt, että se toisi ilon sävyjä menetystemme keskelle? Väkevän toivon jälleennäkemisestä? Voisiko sen toivon varaan laskeutua kokonaan ja päästää omasta tai läheisensä elämästä levollisesti irti? Sanomalla, ei hyvästi, vaan näkemiin; taivaassa tavataan. Löytäisimmekö avuksemme sen lohdutuksen, että luopuminen, johon olemme pakotetut, ei olekaan lopullinen, vaan vain hetken kestävä ero?