Kuin saastaa me olemme olleet, kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme. Me kaikki olemme kuin kuihtuneita lehtiä, ja syyllisyytemme pyyhkäisee meidät pois kuin tuuli. Ei ole ketään, joka kutsuisi sinua avuksi, joka havahtuisi ja turvaisi sinuun. Sinä olet kätkenyt meiltä kasvosi ja jättänyt meidät pahojen tekojemme valtaan. Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme! Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa. Jes. 64:5–7.
Aito herätys on läsnä, kun kansa lakoaa varoittamatta Telppäsniityllä tai nuori tyttö juoksee pelästyneenä
kylän talosta taloon ja ihmiset joutuvat hätään tilastaan. Se on läsnä, kun mies kuulee kirkon kellojen soiton ja hänen täytyy lähteä tekemään tiliä elämästään papille. Näin muistamme suurempien herätysten aikoina tapahtuneen. Avainsanoja olivat synti ja armo. Nauruherätysten sijaan jouduttiin itkemään syntejä. Mutta sekään ei ollut vielä päämäärä. Thomas Wilcoxin kirjoittama Kallis hunajan pisara opettaa, että suuri syyllisyys todistaa vain vähän, jos ensinkään, vielä Kristuksesta. Meidät on riisuttava ensin epäjumalista, joista jopa synnintuntokin voi olla yksi, jos se jää meidän ja Kristuksen väliin estäen luottamuksellisen uskon. Tärkeintä herätyksessä on aina, poikkeuksetta, päästä maaliin. Maali on armon evankeliumin aukeaminen, ihmisen siirtyminen kuolemasta elämään. Kristuksen sovitustyön tuleminen elämäksi, kaikeksi.