Minä näin auringon alla muutakin onnettomuutta, joka painaa ihmistä raskaasti. Oli mies, jolle Jumala oli antanut rikkautta, omaisuutta ja kunniaa niin ettei häneltä puuttunut mitään, mitä hän saattoi haluta. Mutta Jumala ei sallinut hänen nauttia siitä, vaan kaiken sai nautittavakseen vieras. Tämä on turhuutta ja kipeä kärsimys. Vaikka mies saisi sata lasta ja eläisi lukemattomia vuosia – niin monta kuin ihmisen suinkin on mahdollista elää – niin jos hän ei kaikesta tästä huolimatta saa tyydytystä elämästään eikä edes kunniallista hautausta, minä sanon: kuolleena syntynyt on häntä onnellisempi. Turhaan se tulee ja pimeään menee, ja pimeään sen nimi peittyy, eikä se ole nähnyt aurinkoa eikä tajunnut mitään; mutta sen lepo on syvempi kuin hänen. Vaikka tuo mies eläisi kaksi kertaa tuhat vuotta, hän ei saisi elämästään iloa: eivätkö kaikki ole matkalla samaan paikkaan? Kaikki ihmisen vaivannäkö menee samaan nieluun, eikä se kita koskaan täyty.
Mitä etua viisaalla on tyhmän rinnalla,
mitä hyötyä on nöyrälle siitä,
että hän elää esikuvana muille?
Minkä silmä jo näkee, on parempi
kuin se, mitä mieli havittelee.
Tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua.
Kaikelle, mikä on olemassa, on annettu nimi jo kauan sitten, ja edeltäkäsin on säädetty, mitä ihmisestä tulee. Ei hän voi käräjöidä vahvempaansa vastaan. Mitä enemmän on sanoja, sitä enemmän turhuutta. Mitä hyötyä siitä on ihmiselle? Kuka tietää, mikä on ihmiselle hyväksi hänen vähinä ja turhina elinpäivinään, jotka hän viettää varjon tavoin? Entä kuka pystyy kertomaan ihmiselle, mitä seuraa hänen jälkeensä auringon alla?