Kuukausi: tammikuu 2021

Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala. Ps. 51:19.

Meitä johdatellaan särjetyn sydämen tielle laskemalla harteillemme risti ja kehottamalla seuraamaan Jeesusta. Risti auttaa valvomaan, koska sen alla on paljon asiaa Jumalalle. Risti ottaa oman voiman pois ja muokkaa meistä astian, jossa Jumalan pyhä öljy voi palaa, vaikka astia onkin vaatimaton. Ristiä kantaessaan kristitty on uskossa toiveikas. Hän nauttii ajoittain iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä vastoin kaikkea näkyvää ja koettavaa todellisuutta. Ahdistuksessa ei tule kiinnittää katsettaan oman sielun maisemiin. Sillä usko ja toivo ahdistuksessa löytyy vain kääntämällä katse Jeesukseen ristillä. Jeesuksen ristiä ja haavoitettuja käsiä katseltaessa omat puutteet haihtuvat ja
sydän rauhoittuu.

Anna kansallesi sen synnit anteeksi, millä tavoin se onkin sinua vastaan rikkonut. 1. Kun. 8:50.

Kristittyjä yhdistävä kipeä kohta on taistelu helmasyntejä vastaan. Niitä, joista emme pääse eroon vaikka kuinka tahtoisimme. Vanhoihin synteihin lankeaminen on rehelliselle uskovalle masentavaa. Se tuntuu häpeälliseltä ja kurjalta ja syö omantunnon rauhan. Sydämen taistelu ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö enää olisi Jumalan lapsia. Kristittyinä joudumme kamppailemaan jatkuvasti syntejämme ja heikkouksiamme vastaan, eikä se taistelu toivottavasti lakkaa
ennen taivasta. Jos lakkaa, olemme hengellisesti kuolleita. Voi jopa kysyä missä mennään, jos taistelua ei enää näe tai tunne. Raamattua on ainakin silloin luettu huonosti. Sota syntiä vastaan on voitettu, se on selvä, mutta taistelu jatkuu viimeiseen saakka, kuitenkin voittajan puolella.

Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. 1. Kor. 12:13.

Kirkkoisä Origenes kirjoitti sataluvulla: ”Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia”, sillä jo ”apostolit tiesivät, että kaikissa on synnin luontainen saastutus, joka täytyy pestä pois veden ja Hengen kautta. Ei kukaan ole synnitön, vaikka olisi yhden päivän ikäinen.” Hän opasti vielä: ”Koska synnynnäinen saastutus pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” Jotta Jumalan ihmeellinen luomistyö, pieni ihmislapsi, joka on ”saanut hahmonsa näkymättömissä, muotonsa kuin syvällä maan alla” (Ps. 139), saisi vielä kaikkein suurimman lahjan – saisi syntyä
vedestä ja Hengestä – me kastamme lapset Jumalan omiksi ja taivaan kansalaisiksi. Sinetöimme heidät Jeesukselle, Herramme suojelun ja johdatuksen alle. Kasteessa lapsi saa lahjoista suurimman, siksi se on Jumalan ylistämisen suuri juhla!

Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde, ja sade antaa heille siunauksensa. Ps. 84:7.

Kaipaus levollisuuteen asuu sydämessämme. Kaipaus on kuin äänetön rukous. Se saattaa olla väsymistä jokapäiväisiin oravanpyöriin. Se saattaa olla väsymistä sisäisiin kamppailuihin, joissa yritetään kelvata toisille
ihmisille ja Jumalalle. Kaipaamme lepoa jatkuvasta kelpaamisen vaatimuksesta. Jos en jaksakaan olla enää vahva, riitänkö vielä silloin? – Olisiko lopulta niin, että väsyminen on terve reaktio sairaaseen menoon, eikä päinvastoin? Kun jaksamisen rajat tulevat vastaan, voi sen lopputulema olla kipeydestään huolimatta hyvä. Vedettömään laaksoon puhkeaa virvoittava lähde. Pysäyttäessään meidät, riisuessaan voimamme, Herra avaa eteemme jotakin aivan uutta.
Nyt se jo puhkeaa taimelle, huomaatko?

Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa. Fil. 2:13.

Uskoa ylläpidetään sopivalla tapakristillisyydellä, siksi se on erittäin suositeltavaa. Voimme ottaa tavaksi käydä jumalanpalveluksissa. Voimme päättää polvistua ehtoollispöytään. Voimme lukea Jumalan sanaa. Voimme hakeutua sinne, missä sitä opetetaan. Voimme rukoilla Isää Jeesuksen nimessä. Voimme viedä lapsemme kastettavaksi ja saatella heidät näin Jeesuksen omaksi. Uskoa emme voi ottaa tai vaatia, mutta voimme hakeutua lähteille ja kutsua sinne toisiakin. Voimme muistuttaa itseämme tietoisesti myös Jeesuksen pikaisesta paluusta. – Toki halun tällaiseen
tapakristillisyyteenkin saa aikaan Pyhä Henki. Tässä piilee asian siunattu salaisuus: Jumala itse pitää meistä kiinni ja vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen.

Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tit. 3:5.

Justinos Marttyyri – jo nimi kuvaa, miten hän jätti tämän elämän – kertoo kristittyjen kasteesta kirjeessään keisari Antoniukselle vuodelta 148: ”Sitten me johdatamme heidät paikkaan, jossa on vettä ja synnytämme uudestaan samalla uudestisyntymistavalla kuin mekin, sillä heidät pestään vedessä kaikkien Isän ja hallitsijan, Jumalan ja meidän Lunastajamme Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen nimessä.” Ja hän jatkaa: ”Meidän joukossamme on monia 60–70-vuotiaita miehiä ja naisia, jotka jo lapsina ovat tehdyt opetuslapsiksi.” Heidät oli lapsina, apostoli Johanneksen
elinaikana, kastettu kristittyjen perheissä. On hienoa ajatella, että samasta jatkumosta on yhä tänään kyse, kun tuomme lapsemme Kristukselle kasteessa. Heidät, jotka Jumala on itse taiten punonut äitiensä kohduissa (Ps. 139

Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen. Joh. 12:46.

Tahdomme kertoa evankeliumin toisille siksi, ettei yksikään jäisi taivaan lahjasta osattomaksi. Mutta miten kertoa se lähimmilleen säilyttäen rakkauden ja totuuden tasapainon? Niilo Tuomenoksa sanoi: ”On uskovaisuutta, jonka yhteyteen ja käsiin on vaikea antaa tervettäkään ihmistä.” Herra varjelkoon meidät sellaisesta asenteesta.
Oikea rakkaus ja taito olla evankeliumin tuoksuna ei tule käskemällä tai koulutuksella. Se ei ole löydettävissä
oppikirjoista tai pyhiä ihmisiä imitoimalla. Tie siihen on paljon kivuliaampi, sillä se kulkee oman sydämen ja elämän kautta. Rakkaus ihmisiin on lahja, niin kuin silmien avautuminen Jumalan valtakunnan todellisuudelle yleensäkin. Sen lahjan oivaltaa, kun joutuu itse avuntarvitsijaksi. Kun näkee itsensä yhtä syntisenä kuin toisen, yhtä paljon Jumalan rakastamana ja yhtä paljon armoa tarvitsevana ja saavana.

Miksi peität minulta kasvosi, miksi kohtelet minua kuin vihollista? Pelotteletko vielä tuulen ajelemaa lehteäkin, vainoatko kuivaa oljenkortta? Sinä määräsit minulle nämä katkerat päivät, panit taakakseni nuoruuteni synnit. Job 13:24–26.

Vapauttava löytö Jumalan sanasta on se, että sen ihmiset ovat ihmisiä ja Jumala on Jumala, eikä näitä kahta
asiaa sekoiteta toisiinsa. Jumala tuntee luotunsa ja kestää ihmisen kaikki kysymykset, vaikeimmatkin.
Todellisten tuntojen esille tuomisesta hän ei ketään tuomitse. Päinvastoin, kenen muun luokse hän tahtoisi
meidän menevän vuodattamaan sydämemme huolia kuin juuri hänen? On hyvä ajoittain kysyä, onko näkemyksemme kristityn tiestä Raamatun mukainen. Vai onko kristityn mallimme utuinen ja epätodellinen, kiiltokuvamaisen kaunis, mutta epärealistinen? Raamatun henkilöt olivat heikkoja ja syntisiä, eikä sitä sanassa piilotella. Mutta Jumala piti heistä armossaan kiinni ja käytti tahtonsa toteuttamisessa. Syntiset ihmiset saivat osallistua pelastushistorian
tapahtumiin, koska ainoa synnitön, Jeesus Kristus, lunasti heidät vapaiksi palvelemaan Isää.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Matt. 6:9.

Sanamuoto tarkoittaa kertakaikkista tapahtumaa: ”Pyhitettäköön nimesi, pian ja lopullisesti!” Isää pyydetään
osoittamaan pyhyytensä ja voimansa niin, että kaikkien on pakko tunnustaa hänen nimensä pyhäksi ja loukkaamattomaksi. Jumalan nimi on hänen olemuksensa kuva. Hän on Isä; hän on ensimmäinen ja viimeinen; alku ja loppu; kuninkaitten Kuningas ja herrain Herra; Hän on ”Minä olen” eli ehdoton olemassaolo ja kaiken muun elämän edellytys. Isä meidän -rukouksessa ei pyydetä, että meidät tehtäisiin pyhiksi ja vanhurskaiksi, vaan: pyhitetty olkoon sinun nimesi. Raamatullinen pyhitys ei keskity ihmiseen itseensä. Itsensä loputon tutkailu ja sydämen erittely johtaa lopulta aina joko masennukseen tai ylpeyteen. Luther sanoi: ”Kiveä, joka makaa auringossa, ei tarvitse käskeä lämpenemään. Se tulee lämpimäksi aivan itsestään.”

Jeesus sanoi: ”Ruoki minun karitsoitani – –”; ”Ruoki minun lampaitani.” Joh. 21:15,17.

Pieniä karitsoita ruokitaan sanan pyhittämällä kastevedellä. Myös opetusta tarvitaan ja esirukousta. Ilman
rakkautta ne kärsivät, ja ilman tottumusta jumalan kansan juhlaan ne saattavat jättää turhaan perheväen. Mitä ahkerammin jaksamme tuoda lapsiamme jumalanpalveluksiin, sitä varmemmin sana, virret ja jumalanpalveluksen ilmapiiri imeytyvät suonistoon ja he löytävät myöhemminkin tiensä seurakuntaan, terveille ruokapaikoille. Vanhempia lampaita ruokitaan sanalla ja ehtoollisen sakramentilla, keskinäisellä jakamisella, rohkaisulla sekä rukouksella ja seurakunnan yhteydellä. Olisi hienoa, jos seurakunta olisi sitä tiiviimpi rukousrengas ja tukijoukko ympärillämme, mitä haasteellisempaa elämä on. Kaiken tapahtuessa kuitenkin aina evankeliumin vapaudessa, ilossa ja rauhassa, ketään mihinkään pakottamatta.