Kuukausi: joulukuu 2020

Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” Ilm. 21:3–4.

”Kerran ehjä ihminen ylistää tietä Kristuksen”, lauletaan virressä. Taivaassa me olemme kokonaan eheitä; kerran kyllä, mutta ei vielä. Vielä nyt tullaan sairaammaksi, että tultaisiin terveemmäksi; vielä nyt tullaan pienemmäksi, että tultaisiin suuremmaksi; vielä nyt kuljetaan syvissä vesissä, että voitaisiin auttaa hukkuvia; vielä nyt särytään savenvalajan pajan hehkuissa, että sirpaleet tulisivat kootuiksi jälleen yhteen. Vielä nyt elämän moninaiset kokemukset taakkoineen ovat sitä pimeän kätköistä löydettävää aarteistoa, jota haetaan muille jaettavaksi. Vielä nyt on kuljettava itsensä kieltämisen ja omasta riisumisen tietä, että voitaisiin olla jakamassa toisten taakkoja. Kerran ehjä ihminen ylistää varmasti tietä Kristuksen; kerran kyllä, mutta ei ihan vielä.

Siellä oli myös naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli jo hyvin vanha. Luuk. 2:36.

Temppelissä Messiasta odottaneet Simeon ja Hanna opettavat meille kahta tärkeää asiaa uskovana elämisestä: kärsivällisyyttä ja sitkeää luottamusta Jumalan lupauksiin. Meille tämän ajan hätäisille kristityille voi olla kiusallista, kun Herramme vastaa rukouksiimme sanomalla: odota. Silti Jumalan tavanomaisin vastaus on juuri kehotus kärsivällisyyteen. Hän on kuullut asiamme, mutta parhaan mahdollisen vastauksen vuoksi on suostuttava odottamaan. On itse asiassa vapauttavaa, että meidän ei tarvitse levottomina löytää Jumalan vastausta, vaan Jumalan vastaus löytää meidät. Siksi Herramme rohkaisee meitä kärsimättömiä odottajia: asiasi on tiedossa ja vastaus matkalla, älä hätäile; odota.

Hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: – Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. Luuk. 2:28–32.

Sanamuodoista voidaan päätellä, että kyseessä oli väsyneen taakankantajan vapauttaminen rauhaan. Simeon oli lopulta saanut nähdä Messiaan, nyt hän saisi rauhassa lähteä. Simeon sanoi, että Israelin lunastaja, Jeesus-lapsi, oli kivi, johon monet tulisivat loukkaantumaan. Siihen kaatuisivat niin uskonnolliset itsensä pelastajat kuin ne, jotka eivät hyväksyneet Jeesusta Messiaana. Mutta monille hän osoittautuisi lujaksi kulmakiveksi, johon luottaen he nousevat lankeemuksesta
ja pysyvät pystyssä. Kuten Joona niiniveläisille pakanoille, oli Jeesus heille Jumalan merkki. Merkki, johon jokaisen olisi lopulta otettava kantaa puolesta tai vastaan. Yhä tänään Jeesuksen nimi herättää voimakkaita tunteita. Se haastaa valitsemaan puolen, eikä jätä rauhaan.

Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. Room. 6:6.

Joskus kuulemme kehotuksen saapua synteinemme ristin juurelle. Se on hyvä kehotus, vaikka epäselväksi saattaa jäädä, missä ”ristin juuri” sijaitsee. Se sijaitsee Jumalan sanassa, joka välittää Jumalan lupaukset ja kertoo, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt. Se sijaitsee kastevedessä, johon Jumalan uudestiluova sana yhtyy. Se sijaitsee ehtoollispöydässä, jossa Kristus tulee konkreettisesti meihin ja me olemme hänessä yhtä. Kun kuulemme, että Jumalan Pojan veressä kaikki syntimme ovat anteeksiannetut, niissä sanoissa on uskoa synnyttävä voima ja Pyhä Henki. Ne kantavat armon sydämiimme. Sama sana ympäröi meidät ja varjelee elämämme. Sana vakuuttaa Kristuksen lahjavanhurskauden suojasta, kasteen ja uskon kautta päällemme puetusta. Syntinen ruumis menettää valtansa, emme enää ole synnin orjia.

Tästä toivosta te kuulitte jo silloin, kun teille julistettiin totuuden sana, kun evankeliumi tuli teidän luoksenne. Samalla tavoin kuin kaikkialla maailmassa se on teidänkin keskuudessanne kantanut hedelmää ja kasvanut siitä päivästä lähtien, jolloin saitte kuulla Jumalan armosta ja tulitte sen tuntemaan sellaisena kuin se todella on. Kol. 1:5–6.

Jumalan armon oikea tunteminen voi viedä joskus vuosia. On päästävä selvyyteen siitä, mitkä omista kysymyksistä ovat hengellisiä, mitkä vain ihmisenä kasvamiseen liittyviä ahdistuksia. On käytävä omat taistelunsa lakihenkisyyttä ja hurmahenkisyyttä vastaan, etteivät ne valloita sydäntä ja mieltä. On porauduttava syvemmälle evankeliumin salaisuuteen, että jalkojen alle löytyy tukeva kallio. On uskaltauduttava kosketuksiin itsessä olevan syntisyyden kanssa, joka ei maistu koskaan hyvälle. On opittava päästämään itsensä pelastamisesta irti ja jättäydyttävä Kristuksen täytetyn työn varaan. Kristillinen usko opitaan ja se myös koetellaan oikeassa elämässä. Niistä painiotteluista selvitään kyllä vakaalle maalle, kun evankeliumi saa tuoda valonsa. Yö, jossa eletään, vaihtuu kyllä aamun sarastukseksi ja uudeksi päiväksi.

Mutta Saul tahtoi tuhota seurakunnan. Hän kulki talosta taloon, raastoi miehet ja naiset ulos ja toimitti heidät vankilaan. Apt. 8:3.

Saul eli Paavali oli lakiin nähden hurskas, juutalaisen uskon pikkutarkka puolustaja. Hän vainosi periksiantamattomasti
Kristuksen seuraajia. Saul seurasi paikanpäällä Stefanoksen kivittämisen ja kulki tuhoamassa orastavaa kristillistä seurakuntaa. Saul ei kuunnellut opettajansa Gamalielin neuvoa, joka kehotti odottamaan ja katsomaan, olisiko kristillinen oppi Jumalasta oikeassa. Innokkaasta Kristuksen vainoajasta tuli kuitenkin Jeesuksen kutsun myötä yhtä innokas Kristuksen puolestapuhuja. Kääntymiseen johtanut kohtaaminen Damaskoksen tiellä oli raju. ”Matkalla, Saulin ollessa jo lähellä Damaskosta, taivaasta leimahti yhtäkkiä valo hänen ympärilleen. Hän kaatui maahan ja kuuli äänen sanovan:  Saul, Saul, miksi vainoat minua?’ Hän kysyi: ’Herra, kuka sinä olet?’ Ääni vastasi: ’Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.’” (Apt. 9:3–5.) Jeesuksen omana vainoojasta tuli kristikunnan suurin opettaja, evankeliumin tinkimätön puolustaja.

Mutta Saul tahtoi tuhota seurakunnan. Hän kulki talosta taloon, raastoi miehet ja naiset ulos ja toimitti heidät vankilaan. Apt. 8:3.

Saul eli Paavali oli lakiin nähden hurskas, juutalaisen uskon pikkutarkka puolustaja. Hän vainosi periksiantamattomasti
Kristuksen seuraajia. Saul seurasi paikanpäällä Stefanoksen kivittämisen ja kulki tuhoamassa orastavaa kristillistä seurakuntaa. Saul ei kuunnellut opettajansa Gamalielin neuvoa, joka kehotti odottamaan ja katsomaan, olisiko kristillinen oppi Jumalasta oikeassa. Innokkaasta Kristuksen vainoajasta tuli kuitenkin Jeesuksen kutsun myötä yhtä innokas Kristuksen puolestapuhuja. Kääntymiseen johtanut kohtaaminen Damaskoksen tiellä oli raju. ”Matkalla, Saulin ollessa jo lähellä Damaskosta, taivaasta leimahti yhtäkkiä valo hänen ympärilleen. Hän kaatui maahan ja kuuli äänen sanovan:  Saul, Saul, miksi vainoat minua?’ Hän kysyi: ’Herra, kuka sinä olet?’ Ääni vastasi: ’Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.’” (Apt. 9:3–5.) Jeesuksen omana vainoojasta tuli kristikunnan suurin opettaja, evankeliumin tinkimätön puolustaja.

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Jes. 9:5.

Ihmeellinen Neuvontuoja saapui syntisten luokse tuoden meille rauhansa. Hänen ilonaan olimme me ihmislapset, ja hänen tahtonsa oli avata meille tie taivaaseen. Siksi hänen nimensä on ”Immanuel”, Jumala meidän kanssamme, meidän keskellämme. Ei kiiltokuvajumala kiiltokuvaihmisten luona, vaan seimen hajuihin syntynyt, ristillä alastomana ja hylättynä
kuollut todellinen ihminen ja todellinen Jumala – todellisen elämän keskellä. Seimeen kaartui jo alussa ristin varjo, sillä taivaan avautuminen vaati Jumalan Pojan uhrin ihmiskunnan puolesta. ”Ristillä, rinnalla ryövärin, nukkuu uhri puhtahin.” Mutta kuolema ei voinut synnitöntä pitää hallussaan. Kolmantena päivänä kansa, joka pimeydessä vaelsi, sai nähdä suuren valon. Kuoleman varjoon loisti kirkkaus. Jumala oli saapunut kansansa luo. Pimeyden aika oli lopullisesti ohi.

Enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” Luuk. 2:10–11.

Voisiko enkelin sana ”älkää pelätkö” olla tunnussana myös meille? Voisiko sydämemme ottaa vastaan Jumalan turvallisuuden vakuutuksen: ”Älä pelkää”? Älä enää pelkää, vaikka olisit monien huolien väsyttämä tai toisten ihmisten rasittama. Älä pelkää, vaikka olisit tänä jouluna syystä tai toisesta yksinäinen – ehkä toisten joukossa. Älä sinäkään, joka olet sairas tai heikko, sillä Vapahtaja on lähelläsi. Jos et kuitenkaan kykene olemaan pelkäämättä, niin pelkää sitten, kunhan pelkäät Vapahtajan sylissä. Raamattu kuvaa Jumalaa uskomattoman kauniisti ”kaiken lohdutuksen Jumalaksi”. Jumala siis lohduttaa kaikissa elämäntilanteissa, tunteiden sekamelskoissa, rauhattomuudessa ja pelossa. Hän on kaiken lohdutuksen Jumala. Enää ei tarvitse pelätä, sillä Vapahtaja on syntynyt!

Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi. Joh. 1:16.

Saamme pyytää Isältä armon ymmärtämisen kirkkaampaa lahjaa. Ehkä se vie ensin katsomaan oman sydämen pimeää puolta. Mutta niissä hämärissä Kristuksen kuolema ja ylösnousemus, hänen haavojensa ansio ja osaksemme annettu armo loistavat kirkkaina pimeää taustaa vasten. On Jumalan lahjaa, kun laki näyttää todellisia syntejämme. On Jumalan armoa, kun sydän suostuu ne myöntämään. Ja on erityinen siunaus, kun pelästynyt sydän uskaltautuu tarttumaan armon ja anteeksiantamuksen lupauksiin. Silloin taivas alkaa aueta, taakat pudota, armon sanat maistua hunajaakin makeammilta. Jeesus tulee rakkaaksi ja läheiseksi. Sitojaksi luulemamme osoittautuukin vapauttajaksi. – Armoa armon lisäksi, sitä Jumalan teot ovat meille alusta loppuun.