Kuukausi: marraskuu 2020

Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Matt. 24:36.

Kukaan ei voi sanoa, milloin loppu tulee. Alkukristityt olivat varmoja, että loppu tulee heidän aikanaan. Niin oli Luther ja niin ovat olleet monet muutkin. Ja näin sen tulee ollakin. Meidänkin tulee olla varmoja siitä, että Jeesuksen paluu on lähellä, niin kuin se onkin lähempänä kuin ketään ennen meitä. Jos lopun aavisteltiin olevan jo ennen ovella, on se sitä entistä varmemmin nyt. Vaikka me emme laskeskele päiviä, me voimme raittiisti todeta, että maailman kehitys kulkee Jumalan sanan viitoittamaa tietä. Tähän tulokseen täytyy tulla, kun Raamatun Jeesuksen paluuta edeltäviä tapahtumia tutkaillaan. Mutta silti hänen tulonsa tulee olemaan jokaiselle yllätys. Merkkien tarkkailua tärkeämpää on olla aina valmis kohtaamaan Herra kasvoista kasvoihin.

He huusivat toinen toiselleen: – Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan. Jes. 6:3.

Monet uskonisät ja -äidit ovat reagoineet Jumalan lähestymiseen vaikenemalla. Ehkä jotkut meistäkin. Kun Jumalan sallima kärsimys tai häneltä saatu siunaus koskettaa riittävän syvältä, se hiljentää sydämen. Olo on kuin Pietarilla suuren kalansaaliin äärellä, kun hän tajusi Jeesuksen pyhyyden: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8.) Jumalan pyhyyden kokemus saa aikaan oman syntisyyden näkemisen ja suuren armon janon. Samalla se vavisuttaa, että pyhä Jumala on niin lähellä, armo ja anteeksianto on persoonallisesti läsnä. Tällainen kokemuksellisuus on jotakin muuta kuin uuvuttavassa uskonnollisessa tunnevirityksessä elämistä. Varmasti Jumalan voi kohdata edelleen sanassa ja sakramenteissa. Niissä Herramme on luvannut olla aina läsnä.

He huusivat toinen toiselleen: – Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan. Jes. 6:3.

Monet uskonisät ja -äidit ovat reagoineet Jumalan lähestymiseen vaikenemalla. Ehkä jotkut meistäkin. Kun Jumalan sallima kärsimys tai häneltä saatu siunaus koskettaa riittävän syvältä, se hiljentää sydämen. Olo on kuin Pietarilla suuren kalansaaliin äärellä, kun hän tajusi Jeesuksen pyhyyden: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8.) Jumalan pyhyyden kokemus saa aikaan oman syntisyyden näkemisen ja suuren armon janon. Samalla se vavisuttaa, että pyhä Jumala on niin lähellä, armo ja anteeksianto on persoonallisesti läsnä. Tällainen kokemuksellisuus on jotakin muuta kuin uuvuttavassa uskonnollisessa tunnevirityksessä elämistä. Varmasti Jumalan voi kohdata edelleen sanassa ja sakramenteissa. Niissä Herramme on luvannut olla aina läsnä.

Mutta kaikki tulee ilmi, kun valo sen paljastaa. Kaikki, mikä on paljastettu, on valossa. Sen vuoksi sanotaankin: – Herää, sinä joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus on sinua valaiseva! Ef. 5:13–14.

Kun tänä päivänä puhutaan herätyksistä, puhutaan nauramisista, pumpuliin vajoamisista, transseista ja ihanista kokemuksista. Herätys on kuin huumematkailua. Pian matkan jälkeen palaa kuitenkin arki. Kun ennen puhuttiin herätyksestä, puhuttiin pyhästä hiljaisuudesta Jumalan sanaa kuunneltaessa ja synneistä kauhistumisesta, jota ei saanut aikaan ihminen. Pyhä Henki lohdutti särjettyä Jumalan sanalla, armo sai kirkastua. Arkeen palattiin lohdutetuin ja puhtain sydämin. Kun Jumalan sana sattuu sydämeen, se voi olla järisyttävä pyhän kohtaaminen. Sydän pelästyy ja rauhoittuu; joutuu tilille ja vapautuu. Syntyy ymmärrys: Jumala on ollut uskollinen kasteesta saakka, ihminen ei sitä ole ollut, mutta isä on kutsunut tuhlaajalapsensa takaisin kotiin. Haavoitetut kädet sulkevat armon suojaan, antavat uskon levon.

Te loistatte siinä kuin tähdet taivaalla, kun pidätte esillä elämän sanaa, ja minä voin Kristuksen tulemisen päivänä ylpeillä siitä, että en ole turhan vuoksi ponnistellut ja nähnyt vaivaa. Fil. 2:15–16.

Ei ole hedelmällistä tyrkyttää pakolla evankeliumia, mutta hedelmällistä on pitää sitä tarjolla sopivalla etäisyydellä. Siten, että halukkaat kykenevät siihen tarttumaan. Jeesuksen kutsun alla elävä on usein herkällä mielellä ja sisältä arka. Hän katselee kristittyjä pohtien, voiko heidän sanomaansa ja vilpittömään rakkauteensa luottaa. Hengellisellä rymistelyllä karkotamme kyselijän varmasti, ehkä lopullisesti. Totuuksien kylmään lateluun tai liian suurien lupausten antamiseen ei kenelläkään ole lupaa. Herkkä ihminen vaistoaa, jos hän on pelkkä käännytyksen kohde. Yläpuolelle asettujalta on syytäkin suojautua, kuka sellaiseen ihmiseen voisi luottaa? Kristitylle todellinen kysymys on se, rakastaako hän ihmistä, jolle tahtoo jakaa elämän sanaa? Rakastaako ja luottaako hän Jumalan Pyhän Hengen työhön myös tämän lähimmäisen elämässä?

”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Matt. 6:31–33.

Suuri osa energiastamme kuluu tulevaisuuden varmistamiseen. Koulussa luetaan, että saadaan päästötodistus, että päästään opiskelemaan, että valmistutaan, että päästään kohtuulliseen työhön, että hankitaan riittävästi rahaa, että saadaan perheelle ruokaa ja autoon bensaa. Sen varalle, että jokin menee tässä tulevaisuusohjelmassa vikaan, otetaan vakuutuksia ja mietitään varasuunnitelmia. Pahimmillaan tulevaisuuden varmistelu istuttaa ihmisen ennustelijoiden
penkeille, että epävarmuus hellittäisi. Tulevaisuuden turvaaminen näyttää olevan ihmisen elinikäinen huoli. Keskelle sitä tulee Jeesus ja sanoo: ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen” (Matt. 6:34). Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, muu tarpeellinen saadaan sen myötä.

Rukoilkaa te siis näin: Isä meidän, joka olet taivaissa! Matt. 6:9.

Raamattua kääntämässä ollut kirjailija Lassi Nummi ehdotti, että rukouksen alku käännettäisiin: ”Isä, meidän Isä”. Raamatunkäännöskomitea ehdotti muotoa: ”Isä, meidän taivaallinen Isämme”. Lopulta päädyttiin kuitenkin vakiintuneeseen, jo keskiajalta saakka lausuttuun latinalaiseen muotoon ”Pater noster”, ”Isä meidän”. Sana ”Isä” viestittää meille, että Jumala, Kaikkivaltias ja suuri, on samalla meidän hellä Isämme, jota saamme lähestyä täydellä luottamuksella niin kuin rakkaat lapset omaa isäänsä. Se, että Isä on taivaassa, kuvaa hänen rajatonta valtaansa. Ja vielä kun puhumme ”meidän Isästä”, se kertoo, että kristityt ovat samaa perhettä, saman Isän lapsia kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa.

Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta. Sillä ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti. Juuri tämä sana on teille ilosanomana julistettu. 1. Piet. 1:23–25.

Raamatun syvempi ymmärtäminen vapauttaa meitä lakihenkisyydestä ja synnistä, vaikka lopullisesti niistä pääsemmekin vasta taivaassa. Sillä Jumalan sana ohjaa näkemään ihmisen ja Jumalan oikein. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihminen on syntinen ja Jeesus on syntisten Vapahtaja, eikä näitä asioita sekoiteta keskenään. Evankeliumin vapaudesta saamme esimakua jo täällä maan päällä, kun laki osoittaa paikkamme ja anteeksiantamus Kristuksen veressä vapautemme. Marttyyrina Algeriassa 1990-luvun lopulla kuollut ranskalainen munkki sanoi, ettei hän pelkää terroristeja, armeijaa eikä kuolemaa. Hän olisi siksi vapaa jäämään maahan henkensä uhalla. Hengen se lopulta myös maksoi, mutta vapaa hän oli. Evankeliumi päästää meidät harhasta, että olemme oman elämämme herroja. Joskus se vapaus voi jouduttaa taivasmatkaa, vielä useammin se jouduttaa sielunrauhaa, ja aina se jouduttaa omantunnon iloa Kristuksessa.

Niin! Ruohoa ovat ihmiset. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti. Jes. 40:7–8.

Kenet sinä olet menettänyt? Rakkaan puolison? Rakkaan lapsen? Vanhemman tai isovanhemman? Ystävän? Ikävän kipu hellittää, vaikka sitä voi olla kuoleman surun keskellä vaikea uskoa. Niin tulee kuitenkin tapahtumaan, ja suru saa pikku hiljaa toisen muodon. Se muuttuu rakkaiksi muistoiksi. Se muuttuu kiitollisuudeksi yhteisestä matkasta ja yhteisistä elämänkokemuksista. Se muuttuu hiljaiseksi kaipaukseksi. Kun olemme rakkaan ihmisen arkun äärellä, elämän rajallisuus ja ajan yllättävä lyhyys tulevat todellisiksi. Jesajan sanoin: ”Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka! Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, kun Herran henkäys koskettaa sitä.” (Jes. 40:6–7.) Eron suru on syvä. Kaipaavilla on kuitenkin toisensa lohtunaan, ja taivas myös. Suru saakoon aikansa. Sallittakoon sen tulla, rauhassa olla ja muuttaa ajallaan muotonsa.

Niin! Ruohoa ovat ihmiset. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti. Jes. 40:7–8.

Kenet sinä olet menettänyt? Rakkaan puolison? Rakkaan lapsen? Vanhemman tai isovanhemman? Ystävän? Ikävän kipu hellittää, vaikka sitä voi olla kuoleman surun keskellä vaikea uskoa. Niin tulee kuitenkin tapahtumaan, ja suru saa pikku hiljaa toisen muodon. Se muuttuu rakkaiksi muistoiksi. Se muuttuu kiitollisuudeksi yhteisestä matkasta ja yhteisistä elämänkokemuksista. Se muuttuu hiljaiseksi kaipaukseksi. Kun olemme rakkaan ihmisen arkun äärellä, elämän rajallisuus ja ajan yllättävä lyhyys tulevat todellisiksi. Jesajan sanoin: ”Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka! Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, kun Herran henkäys koskettaa sitä.” (Jes. 40:6–7.) Eron suru on syvä. Kaipaavilla on kuitenkin toisensa lohtunaan, ja taivas myös. Suru saakoon aikansa. Sallittakoon sen tulla, rauhassa olla ja muuttaa ajallaan muotonsa.