Kuukausi: marraskuu 2020

Te olette kyljillänne ja hartioillanne sysineet heikkoja, te olette puskeneet niitä sarvillanne, kunnes olette saaneet ajetuksi ne laumasta. Mutta minä pelastan lampaani, eivätkä ne enää ole teidän armoillanne. Minä pidän siitä huolen, että oikeus toteutuu lampaiden kesken. Hes. 34:21–22.

Yhä useampi tippuu ihmiskeskeisestä uskonyhteisöstä kipeään arkeen. On jouduttu pettymään suuriin lupauksiin. Näkyvillä ratkaisuilla todellisuutta mittaava uskonnollisuus ei osoittaudukaan aidoksi. Usko ei vapauttanutkaan elämän arjesta, jossa kohdataan sairautta ja vaikeuksia. Jossa huomataan oma syntisyys samanlaiseksi kuin toistenkin. Pettymys on syvä kun selviää, että puhdasta, harmonista ja ongelmatonta yhteisöä ei ole olemassakaan. Näistä vesistä selviäminen edellyttää paljon armon sanaa ja lähimmäisenrakkautta. Tarvitaan myös Raamatun lupausten, lain ja evankeliumin, uudelleen ymmärtämistä. Pettynyt tarvitsee kanssakulkijaksi rinnalleen kokeneen kristityn, joka saattelee raittiille lähteille. Paikkaan, jossa uudet hennot armon taimet saavat kasvaa rauhassa ja suojassa.

Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä. Luuk. 17:24.

Keskieurooppalaisen kylän koirapatsaan tarina on koskettava. Koira saapui isännän kuoltua toistakymmentä vuotta joka päivä asemalle tätä vastaan. Koira odotti, ja kun isäntä ei tullut, se palasi kotiin tullakseen seuraavana päivänä uudelleen. Se ei lakannut uskomasta, että rakas isäntä lopulta palaa, vaikka vuodet kuluivat eikä isäntää näkynyt. Se lähti vastaan, koska se rakasti isäntäänsä. Ja se tiesi, että myös isäntä rakasti sitä. Se odotti kiihkeästi isäntäänsä, koska tunsi hänen hyvyytensä. Samasta syystä mekin odotamme Jeesusta takaisin. Saavumme sanankuuloon ja ehtoollispöytään. Taivutamme päämme rukoukseen. Sanomme: ”Tulkoon sinun valtakuntasi.” Tulkoon se sydämeemme ja keskellemme. Tulkoon se pian myös näkyvästi ja lopullisesti, niin että saamme nähdä Herramme kasvoista kasvoihin, kun luodaan uudet taivaat ja uusi maa.

Silloin teidät pannaan ahtaalle, monia teistä surmataan ja kaikki kansat vihaavat teitä minun nimeni tähden. Monet silloin luopuvat, he kavaltavat toisensa ja vihaavat toinen toistaan. Monta väärää profeettaa ilmaantuu, ja he johtavat useita harhaan. Matt. 24:9–11.

Jeesuksen mukaan hänen omiaan uhkaa kaksi vaaraa, jotka voivat johtaa uskosta luopumiseen aikojen lopulla. Toinen on kristittyjen vainot, toinen se, että kristityt lähtevät seuraamaan vääriä profeettoja eli harhaoppeja. Jeesuksen mukaan kaikkien hänen omiensa tulee olla valmiit kantamaan häpeää ja kestämään vainoa hänen nimensä tähden. Ristinkantaminen tarkoittaa syvässä mielessä juuri tätä. Myös Jumalan lähettämä väkevä eksytys saapuu, kun Antikristuksen sallitaan päästä hetkeksi valtaan maailmassa. Ne, jotka eivät pidä kiinni Jumalan yksinkertaisesta sanasta, nielevät Antikristuksen aluksi kristilliseltä vaikuttavan harhan ihmeineen ja merkkeineen. Vähitellen heidät johdetaan yhä syvemmälle pimeyteen. Lopunaikojen tärkein armolahja saattaakin olla henkien erottamisen lahja

Katso! Minä suostuttelen hänet mukaani, vien hänet autiomaahan, puhun hänelle suloisesti. Hoos. 2:16.

Kun väsymme elämän tai uskon suorittamiseen, joudumme aluksi epävarmuuden tilaan. Pelkäämme, miten meille käy. Haluaisimme turvaverkot takaisin paikoilleen mahdollisimman pian. Pyrimme uudelleen varmuuteen ja selkeyteen elämässämme. Mutta Jumala ottaakin kädestä ja kutsuu mukaansa autiomaahan, jossa maisemat muuttuvat vieraiksi, äänet kuulostavat oudoilta ja yön hiljaisuus ja kylmyys pelottavat. Kun rauhoitumme ja annamme Herramme puhua meille autiomaassa lempeästi, niin monet asiat pelkistyvät ja yksinkertaistuvat. Kysymykset selkiytyvät. Tärkeät asiat tulevat jälleen merkittäviksi ja turhat karsiutuvat pois, menettävät merkityksensä. Voisimmeko kuulla väsymisessämme Jumalan lempeän kutsun levähtää? Kutsun päästää irti suorittamisesta? Kutsun hengittää raikkaita tuulia, syvään ja omilla keuhkoilla?

Jumalamme ja Isämme edessä me lakkaamatta muistelemme sitä, kuinka usko on saanut teidät toimimaan ja rakkaus näkemään vaivaa ja kuinka kärsivällisesti te panette toivonne Herraamme Jeesukseen. 1. Tess. 1:3.

Aika ajoin on hyvä muistuttaa toinen toistamme siitä, että vaivannäkö Jumalan valtakunnan työssä ei ole turhaa eikä tarkoituksetonta. Suurin osa hengellisen toiminnan siunauksesta jää silmiltämme piiloon, mutta Jumalan sanan julistaminen tai julistamisen mahdolliseksi tekeminen on aina siunattua työtä. Jumalan sana ei palaa tyhjänä, eivätkä rukoukset kaiu kuuroille korville. Sinäkin olet lahjoillasi, rukouksillasi, työlläsi ja osallistumisellasi kyntänyt omaa sarkaasi valtakunnan työssä, näyttäköön se mielestäsi kuinka vaatimattomalta tahansa. Opetuslasten lahjat olivat erilaiset ja tehtävät erilaiset. Kaikki olivat kuitenkin rakentamassa samaa Jumalan valtakuntaa. Kukaan ei ole tarpeeton, yksikään ei ole vähäpätöinen. Jumalan silmissä arvojärjestykset ovat sitä paitsi aina jotakin muuta kuin meidän omat arviomme.

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Hepr. 11:1.

Hengellinen väsymys voi liittyä kysymykseen uskon kokemisesta. Meitä on saatettu ajaa sisään uskonnollisuuteen, jossa tunteminen ja kokeminen on uskon mitta. Nuori mies meni saarnamiehen luokse rukoiltavaksi, ja saarnaaja piti vuolaan rukouksen nuoren puolesta. Lopuksi saarnaaja kysyi: ”Miltä tuntui?” Kun tuntuu hyvältä, kaikki hyvin? Kun tuntuu huonolta tai ei tunnu miltään, jotain on vialla? Onko Jumalan armo riippuvainen siitä, miltä se meistä tuntuu? Olisimmeko ymmärtäneet jotakin väärin? Jos Jumala ei suostukaan tulemaan ja rysäyttämään kerralla uskonelämäämme kuntoon, vaikka rukoiltaisiin vilpittömästi polvet verillä, kuten kuuluisa Wittenbergin munkki aikanaan, niin onko kaikki silloin menetetty? Vai pitäisikö ripustautua Jumalan lupauksiin, eikä ihmisen kokemuksiin? Vaikka tähän: ”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu” (Room. 10:13). Jeesusta avukseen huutava turvautuu lupausten Jumalaan, hän uskoo.

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Hepr. 11:1.

Hengellinen väsymys voi liittyä kysymykseen uskon kokemisesta. Meitä on saatettu ajaa sisään uskonnollisuuteen, jossa tunteminen ja kokeminen on uskon mitta. Nuori mies meni saarnamiehen luokse rukoiltavaksi, ja saarnaaja piti vuolaan rukouksen nuoren puolesta. Lopuksi saarnaaja kysyi: ”Miltä tuntui?” Kun tuntuu hyvältä, kaikki hyvin? Kun tuntuu huonolta tai ei tunnu miltään, jotain on vialla? Onko Jumalan armo riippuvainen siitä, miltä se meistä tuntuu? Olisimmeko ymmärtäneet jotakin väärin? Jos Jumala ei suostukaan tulemaan ja rysäyttämään kerralla uskonelämäämme kuntoon, vaikka rukoiltaisiin vilpittömästi polvet verillä, kuten kuuluisa Wittenbergin munkki aikanaan, niin onko kaikki silloin menetetty? Vai pitäisikö ripustautua Jumalan lupauksiin, eikä ihmisen kokemuksiin? Vaikka tähän: ”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu” (Room. 10:13). Jeesusta avukseen huutava turvautuu lupausten Jumalaan, hän uskoo.

Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. Matt. 6:34.

Meidän Jumalamme on rakastava Isä, joka tuntee meidät ja tietää tarpeemme paremmin kuin me itse. Hänen ovat kullat ja hopeat. Hän kuulee kaikki rukouksemme, kun ne Jeesuksen nimessä hänelle tuodaan. Elatusten murheiden keskellä Jeesus sanoo rohkaisevasti: ”Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä.” Hän ohjaa nostamaan katseen murheiden suuruudesta Jumalan valtakuntaan, jonka vapaita lapsia me olemme olosuhteiden vaihtelevuudesta huolimatta. Kallein ja pysyvin aarteemme on Jeesuksen julistama anteeksiantamus ja vapaus synneistä. Siitä me syvimmiltään elämme. Ja kun turvamme on Jeesuksen ristin ansiossa, kaikki muu tarpeellinen annetaan varmasti ajallaan. Jumalan lapsina saamme elää päivän kerrallaan.

Monet sanovat minulle sinä päivänä: ”Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.” Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ”En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!” Matt. 7:22–23.

Eurooppalaiset ovat ongelmakeskeisiä ja amerikkalaiset ratkaisukeskeisiä. Ratkaisukeskeinen ajattelee, että jos on ongelma, se vain odottaa ratkaisuaan. Ajattelu on tarttunut myös kristittyihin. Kaikki on selvitettävissä, ongelmat voitettavissa. Uskonnollinen yhteisö tai hengellinen julistaja, joka lupaa varmalla äänellä Jumalan tuntuvaa apua, liikkuu vaarallisilla vesillä. Kuten parantajat, jotka eivät elä raittiissa uskossa sanan pohjalla. Toki Jumala kuulee rukoukset aina ja auttaa. Mutta se, miten ja milloin hän sen tekee, ei ole yhdenkään ihmisen määrättävissä. Kuka kantaa pettymyksen syvyydestä vastuun, kun hädässä ollut palaa suurien lupausten jälkeen muuttumattomaan arkeen? Jäljellä ovat vain tyhjät lupaukset ja suurempi tuska, ei muuta. – Jumalaa leikkivien olisi syytä tehdä par

Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä. Matt. 25:13.

Itävallan Alppien korkeimmille ja autioimmille kohdille on sijoitettu myrskykelloja varoittamaan vaeltajia sään muuttumisesta. Kun tuuli voimistuu, kellot alkavat soida ja on aika hakeutua suojaan. Jeesuksen valvomiseen kehottavat sanat kaikuvat myrskykellojen tavoin. Hänen lopunajan kuvauksiinsa sisältyy paljon järkyttäviä asioita: auringon ja kuun pimentymisiä, taivaiden voimien järkkymisiä. Toisaalta samassa yhteydessä esiin tuotu vertaus viikunapuusta ja kesän tulosta tuo synkkiin kuviin lohduttavan sävyn. Kun järkyttäviä asioita tapahtuu, se enteilee vain kesän saapumista. Jeesus palaa takaisin, kyyneleet pyyhitään, vääryydet korjataan, alkaa varsinainen elämä. Ei enää huokailua eikä tuskaa, ei enää kipeitä kysymyksiä tai levotonta mieltä. Ei enää sairauden vaivaa tai yksinäisyyttä. Valvominen osoittautuu kaiken vaivan arvoiseksi.