Kuukausi: lokakuu 2020

Herra ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa. Abraham istui telttansa ovella päivän ollessa kuumimmillaan, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki kolmen miehen lähestyvän. Heti heidät nähtyään hän juoksi teltan ovelta heitä vastaan ja tervehti heitä kumartaen maahan asti. 1. Moos. 18:1–2.

Vieraanvaraisuus on Jumalan rakkauden välittämistä. Joillekin on annettu erityinen lahja kohdata ihmiset rakkaudella ja taito suhtautua heihin kunnioittavasti. Päivän kuumimpana hetkenä Mamren tammistossa Abraham sai vieraakseen kolme miestä, joista hän piti hyvää huolta. Abraham toivotti heidät tervetulleiksi: ”Saanko tuoda teille vähän vettä, jotta voitte pestä jalkanne ja levähtää puun varjossa? Minä haen hiukan syötävää, niin että voitte virkistäytyä ennen kuin jatkatte matkaanne. Levähtääksenne te varmaan poikkesitte minun, palvelijanne luo.” Abraham palveli miehiä ja sai tietämättään pitää vieraanaan Vapahtajaa ja kahta enkeliä, niin kuin Heprealaiskirje tuota samaa tilannetta myöhemmin kuvaa. Jumalalle ei ole sama, miten me lähimmäisiämme kohtelemme.

Usko on kiinnittymistä Kristukseen ja Jumalan sanaan. Tahdomme tehdä niin, vaikka ympäriltä kuuluu voimistuva epäuskon meteli ja sekavan uskonnollisuuden humina. Kiinnitämme katseemme Jumalan sanaan kuin pimeässä loistavaan lamppuun (2. Piet. 1:19). Joku erkaantuu sanasta epäilysten tähden, toinen vieroittavien hengellisten kokemusten ahdistamana tai hurmaamana. Jumalan sanan on kuitenkin saatava ohjata kristittyä. Lakina, joka tuomitsee vaelluksen, sillä pyhimpänäkin itseään pitävä on vain syntinen ihminen. Mutta myös kehotuksena: ”Uskokaa evankeliumi!” Ihanasti Jumala jopa velvoittaa meitä uskomaan ilosanoma itsellemme, vaikka oma sydän tai toiset ihmiset eivät sitä sallisi. Sillä: ”Armo kuuluu sulle juuri, / sulle raukka kurjinkin. / Vaikka rintaas tuska suuri / kalvaa liekein polttavin. / Kaikkein synnit Jeesus kantoi / kaikkein tähden itsens’ antoi / ristiin, kärsimyksihin.” (VK 80.)

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Room. 8:1.

Usko on kiinnittymistä Kristukseen ja Jumalan sanaan. Tahdomme tehdä niin, vaikka ympäriltä kuuluu voimistuva epäuskon meteli ja sekavan uskonnollisuuden humina. Kiinnitämme katseemme Jumalan sanaan kuin pimeässä loistavaan lamppuun (2. Piet. 1:19). Joku erkaantuu sanasta epäilysten tähden, toinen vieroittavien hengellisten kokemusten ahdistamana tai hurmaamana. Jumalan sanan on kuitenkin saatava ohjata kristittyä. Lakina, joka tuomitsee vaelluksen, sillä pyhimpänäkin itseään pitävä on vain syntinen ihminen. Mutta myös kehotuksena: ”Uskokaa evankeliumi!” Ihanasti Jumala jopa velvoittaa meitä uskomaan ilosanoma itsellemme, vaikka oma sydän tai toiset ihmiset eivät sitä sallisi. Sillä: ”Armo kuuluu sulle juuri, / sulle raukka kurjinkin. / Vaikka rintaas tuska suuri / kalvaa liekein polttavin. / Kaikkein synnit Jeesus kantoi / kaikkein tähden itsens’ antoi / ristiin, kärsimyksihin.” (VK 80.)

Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Matt. 18:15.

Jeesus neuvoo uskovien yhteisöä kirkkokurin käyttämisessä. Mitä on tehtävä syntiä suosivalle veljelle tai sisarelle? On otettava asia puheeksi kahden kesken. Kyseessä ei ole mikä tahansa nuhtelu, jos nyt sattuu olemaan naapurin kanssa eri mieltä. Tässä puhutaan seurakunnan paimenen tehtävästä, sillä hän on vastuussa laumastaan. Hänen on tutkittava kaikkea Jumalan sanan pohjalta ja pyrittävä voittamaan eksynyt takaisin. Langenneen asioita ei repostella kaikkien seurakuntalaisten kuullen, vaan häntä lähestytään ensin kahden kesken. Puhutaanhan nyt uskoon päässeestä, joka elää tietoisessa synnissä. Jos hän kuulee, on hänet voitettu takaisin. Kuulemiseen sisältyy kuuliaisuus, sanaan taipuminen. Syntiä tahallaan tekevä on Jumalalle ja seurakunnalle menetys ja tappio. Uusi kääntymys on silti vielä mahdollinen.

Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät. 1. Piet. 5:6.

Millaista on kristillinen nöyryys, joka ei ole kuitenkaan nöyristelyä? Sellaista oli sokean miehen periksi antamaton huuto: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Näkevä osoittautui sokeaksi, sokea näkeväksi, kun hän tunnisti Messiaan, Daavidin Pojan. Sellaista oli sadanpäällikön nöyrä pyyntö: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee.” Sellaista oli pakananaisen periksiantamattomuus: ”Mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.” Sellaista oli syntisen naisen kyyneleet Jeesuksen jaloilla ja sellaista oli Pietarin murheellinen huokaus: ”Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas.” – Ei suuria puheita, vaan itsensä tunnistamista Herran edessä. Ei omassa voimassa kulkemista, vaan hänen voimaansa suostumista. Ei puristettua pakkoiloa, vaan kyyneliin kätketty halleluja.

On selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla, sillä ”uskosta vanhurskas saa elää”. Gal. 3:11.

Kristitty on Jeesukseen uskova siksi, että Jeesus itse on hänet valinnut, kutsunut omakseen ja lahjoittanut uskon. Ylpeilyyn ei siis ole ensimmäistäkään syytä. Syytä on vain kiitokseen anteeksiantamuksesta, jonka saamme jostain käsittämättömästä syystä omistaa itsellemme. Vertaileva ylpeys on aina vaarallista, se on kristityn sielun myrkky. Toisen yläpuolelle asettuva uskova pitää itseään parempana. Hän kuvittelee täyttävänsä lain vaatimukset, joita toinen ei kykene täyttämään. Lain tietä kulkevan on muistettava, että pelastuakseen hänen on täytettävä koko laki, lipsua ei sovi missään kohdin. Tällainen yritys hukuttaa kristityn loppumattomiin vaatimuksiin tai pakottaa
hänet valehtelemaan itselleen. Lain alta löytyy onneksi edelleen tie armon vapaisiin tuuliin.

Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Matt. 18:6.

Jeesus varoitti ankarasti viettelemästä yhtäkään vähäistä, joka uskoo häneen. Näillä vähäisillä, pienillä lapsilla on jokaisella oma enkelinsä, jolla on vapaa pääsy Jumalan valtaistuimen eteen. Jeesuksen ajan oppineet eivät olleet yksimielisiä siitä, voivatko kaikki enkelit nähdä Jumalan kasvot. Yleensä he ajattelivat, että vain kirjurienkeli Mikaelilla olisi tähän mahdollisuus istuessaan valtaistuinta lähinnä. Nyt Jeesus antaa Häneen uskoville lapsille ja heidän enkeleilleen suuren etuoikeuden: he voivat milloin tahansa astua Jumalan kasvojen eteen esittämään asiansa. Tämä etuoikeus on vain Jeesuksen ansiosta olemassa. Ja siksi vain ankarin rangaistus on lapsen viettelijän rikoksen mukainen: hänen kaulaansa olisi ripustettava myllynkivi ja hänet piti upottaa merten syvyyksiin. Ilmaus on kova. Kovaa on tosin riistää lapselta valtakuntakin.

Oikeat opettajat loistavat niin kuin säteilevä taivaankansi, ja ne, jotka ovat opastaneet monia vanhurskauteen, loistavat kuin tähdet, aina ja ikuisesti. Dan. 12:3.

Jumala itse kutsuu omiaan ahdistusten tielle, oppimaan sielun pimeästä yöstä ja armon avaruudesta. Hän kutsuu erämaan oppiin lähettääkseen jälleen ahtaalle joutuneen rinnalle. Kenen luokse lyhyemmäksi, kenen pidemmäksi aikaa. Hyvin usein Jumala lohduttaa näiden rinnalla kulkijoiden välityksellä, vaikka syvin lohdutus kristitylle on aina evankeliumin vapaudessa. Kallis hunajan pisara opettaa: ”Evankeliumin summa on siinä, että otetaan vastaan ainoastaan Kristuksen vanhurskaus ja pelastus yksin hänen veressään. Kun sielu velvollisuuksiaan täyt täessään ja kaikissa ahdistuksissaan voi sanoa: ’Kristus, yksin Kristus, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi, lunastukseksi (1. Kor. 1: 30), eivät minun nöyrtymiseni, eivät tekoni eivätkä armonkokemukseni’, silloin on sielu päässyt sinne, missä aallot eivät sitä tavoita.”

Oikeat opettajat loistavat niin kuin säteilevä taivaankansi, ja ne, jotka ovat opastaneet monia vanhurskauteen, loistavat kuin tähdet, aina ja ikuisesti. Dan. 12:3.

Jumala itse kutsuu omiaan ahdistusten tielle, oppimaan sielun pimeästä yöstä ja armon avaruudesta. Hän kutsuu erämaan oppiin lähettääkseen jälleen ahtaalle joutuneen rinnalle. Kenen luokse lyhyemmäksi, kenen pidemmäksi aikaa. Hyvin usein Jumala lohduttaa näiden rinnalla kulkijoiden välityksellä, vaikka syvin lohdutus kristitylle on aina evankeliumin vapaudessa. Kallis hunajan pisara opettaa: ”Evankeliumin summa on siinä, että otetaan vastaan ainoastaan Kristuksen vanhurskaus ja pelastus yksin hänen veressään. Kun sielu velvollisuuksiaan täyt täessään ja kaikissa ahdistuksissaan voi sanoa: ’Kristus, yksin Kristus, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi, lunastukseksi (1. Kor. 1: 30), eivät minun nöyrtymiseni, eivät tekoni eivätkä armonkokemukseni’, silloin on sielu päässyt sinne, missä aallot eivät sitä tavoita.”