Kuukausi: lokakuu 2020

Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu. Jes. 40:1–2.

Voisimmeko me lakihenkisyyteen taipuvaiset kristityt rohkaistua armon turvallisessa ilmapiirissä päästämään irti kaiken hallitsemisen tarpeesta? Uskaltautua luottamaan armon riittävyyteen ilman, että meidän täytyy pakonomaisesti täyttää pykäliä mielenrauhan ja hyvän omantunnon tavoittamiseksi? Toki me tahdomme kristittyinä elää Jumalan sanan mukaan. Mutta perusta pelastuksessamme ei lepää onnistumisemme varassa vaan Jeesuksen varassa. Kun päästämme rohkeasti uskonhallinnastamme irti, me löydämme sen, mitä yritimme omin tekemisin saavuttaa: omantunnon rauhan, joka perustuu Jeesuksen tekoon. Laki kurittakoon edelleen maailmaa rakastavaa mieltämme. Mutta omassatunnossa hallitkoon Kristus ja hänen vapauden valtakuntansa. Siinä valtakunnassa omatunto rauhoittuu, siellä ei ole lakia, vaan pelkkää anteeksiantoa, rauhaa, lepoa, iloa, autuutta ja ikuista elämää, opetti Martti Luther.

Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, eivät ne tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta… koska olet arvokas minun silmissäni, koska olet kallis ja rakas. Jes. 43:1,2,4.

Uskovalle ei luvata helppoa elämää. Mutta hänelle luvataan, että kasteen luja liitto, joka on kerran solmittu, kestää ja on Jumalan puolelta aina voimassa. Ahdistusten vesissä, virtojen pyörteissä ja tulien hehkuissa siihen saa turvata ja muistaa: ottihan Jumala minut jo silloin omakseen! Saa sanoa niin kuin Luther omissa ahdistuksissaan: ”Olen kastettu, olen pelastuva.” Kaste julistaa Jumalan uskollisuutta. Hän pitää omalta puoleltaan ovea auki myös niille, jotka tästä armosta ovat vieraantuneet ja lähteneet omille teilleen. Lapsi saa palata ehdoitta takaisin. Risti ja kaste ovat avanneet paluutien. Jumala on molemmissa hyvän teon suorittaja, ihminen lahjan arvoton vastaanottaja. Tekijämme käsissä arvoton muuttuu arvokkaaksi, saa Luojansa katoamattoman leiman. – Kasteessa Jumalan lapseuden.

Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta. Valit. 3:26.

Miten puhuisimme Jeesukselle, jos hän olisi näkyvästi tässä? Miten esittäisimme pyyntömme tai kiitoksemme hänelle? Miten julistaisimme evankeliumia, jos hän istuisi penkissä kuuntelemassa? Luulen, ettemme kiihdyttäisi itseämme ja toisiamme hurmokseen tai antaisi äänemme kohota rukoiltaessa korkeuksiin. Tuskin kertoisimme hänelle asioitamme huutamalla. Miksi siis saarnaajat huutavat ja kiihkoilevat? Kuka sitä tarvitsee? Onko meillä kuuro Jumala? – Vieraiden
uskontojen palvojat kyllä lepyttelevät jumaliaan rummuilla ja huudoilla, ja shamaanit tanssivat itsensä transsiin. Mutta elävä Jumala ei ole kuuro kuulemaan, opettaa Jumalan sana. Kovaääninen kristillisyys tosin kyllä hiljenee arjen karuuden kohdatessa tai viimeistään silloin, kun sairaus tai kuolema saapuvat. Silloin jää jäljelle vain Jumalan pettämättömät armonlupaukset, ainoastaan ne.

Jätän nyt teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, sen sanan, jossa on voima rakentaa teitä ja antaa perintöosa kaikkien pyhitettyjen joukossa. Apt. 20:32.

Paavali piti koskettavan jäähyväispuheen Efesoksen seurakunnan vanhimmille valmistautuessaan matkustamaan Jerusalemiin. Hän oli palvellut Efesoksessa Herraa ”nöyrin mielin, kyyneleet silmissä, kaikissa koettelemuksissa”, niin kuin hän kuvasi. Hän kehotti vanhimpia pitämään huolta itsestään ja laumasta, jonka kaitsijoiksi Jumala oli heidät asettanut. Olihan Herra lunastanut sen itselleen verellään. Paavali varoitti, että seurakunnan keskuuteen saapuisi hänen lähtönsä jälkeen susia, jotka eivät laumaa säästäisi. Hän kehotti pitämään tarkkaan kiinni niistä opetuksista, joita hän kolmen vuoden ajan oli heille lakkaamatta antanut. Se, mikä heidät pitäisi oikeassa uskossa, oli Jumala ja hänen armonsa sana. Se rakentaa seurakuntaa ja antaa perintöosan taivaassa. Se varjelee oikeassa uskossa ja suojelee harhoilta. Niin silloin, niin yhä tänään.

Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut. 1. Piet. 2:10.

Joka saa paljon anteeksi, rakastaa paljon, sanoi Jeesus. Joka saa vain vähän anteeksi, rakastaakin vain vähän. Tuomitsemisen sijaan on siis hyvä katsoa sanan peiliin. Siinä kohtaamme Jumalan pyhät ja pelottavat kasvot, jotka eivät anna synneillemme tilaa piiloutua. Siinä meitä katsovat onneksi myös syntiemme tähden kärsineen Kristuksen lempeät kasvot. Jeesuksen haavoitetut kädet avautuvat, ne kantavat anteeksiantamuksen sanat sydämeen. Näkeminen tekee meistä armahdettuja syntisiä toisten armahdettujen syntisten rinnalle. Yhdessä me katsomme ristin sovintoon, josta me olemme saaneet elämän. Katsoessamme meistä tulee Kristuksen kantajia.

Makedoniaan lähtiessäni kehotin sinua jäämään Efesokseen, jotta kieltäisit siellä eräitä levittämästä vieraita oppeja. 1. Tim. 1:3.

Raamatussa oppiin ei liity lainkaan ajatusta: oppi kuiva, henki elävä. Alusta asti oli tärkeää, että voimakkaasti leviävä kristinusko, jonka liepeillä majaili kasvavassa määrin mitä kummallisempaa opetusta, ohjattiin oikeaan käsitykseen Jumalasta, ihmisestä, pelastuksesta ja evankeliumista. Erityisesti Paavali näki, että oppi varjelee oikeaa hengenelämää ja luo sille terveet raamit. Evankeliumin tuli säilyä puhtaana. Rakkaudessa tulee olla joustava ja ymmärtävä, pitkämielinen ja kärsivällinen. Rakkaudessa on sävyisyyttä ja periksi antamista. Opissa ei sen sijaan ole neuvoteltavaa. Paavalin tekstiä lukiessaan nykyihminen saattaa hiukan säpsähtää. Judaisteja hän moitti evankeliumin pilaamisesta ja lain tekoihin ohjaamisesta ja sanoi, että jospa he kuohitsisivat itsensä sen sijaan, että tulevat sekoittamaan evankeliumin vapauden löytäneiden elämää ja viemään heitä jälleen orjuuden ikeeseen. – Kaikki tämä vain siksi, että evankeliumi säilyisi puhtaana ja sen vastaanottaneet löytäisivät taivaaseen.

Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden petollisia tunnustekoja ja ihmeitä. Hänen vääryytensä pettää ne, jotka joutuvat kadotukseen, koska he eivät ole rakastaneet totuutta, joka olisi pelastanut heidät. 2. Tess. 2:9–10.

Ihmelahjat eivät ole kristinuskon yksinoikeutta. Hindulaisessa kirjassa kerrotaan kielilläpuhumisesta, kihelmöivän miellyttävistä tunnelmista ja transsista uuskarismaattisten liikkeiden tyyliin. Islamilaisissa uudistusliikkeissä ilmenee samanlaisia karismaattisia ilmiöitä kuin kristillisissä kirkoissakin. Huumeiden alaisuudessa voidaan puhua kielillä ja nähdä ennenäkyjä. Oleellista ei siksi ole se, havaitaanko yliluonnollisia ilmiöitä. Ei edes se, tulevatko ihmiset kosketetuiksi tai pääsevätkö he uskonnolliseen tunnelmaan. Oleellista on aina se, mitä opetetaan evankeliumista. Uskotaanko Jeesukseen, pidetäänkö hänen sanastaan kiinni? Vai onko uskon keskus joku muu? Me voimme kokea matkallamme monenlaisia ihmeitä ja yliluonnollisia asioita, mutta taivaaseen meidät vie vain usko Jeesukseen ja turvautuminen syntien anteeksiantamukseen.

Pitäkää siis Jumalaa esikuvananne, olettehan hänen rakkaita lapsiaan. Rakkaus ohjatkoon elämäänne, onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle. Ef. 5:1–2.

Meidät on kutsuttu olemaan Kristuksen tuoksuna maailmassa. Silti on syytä tehdä ero Vapahtajan ja hänen seuraajiensa välillä. Me saatamme olla ylimielisiä, armottomia tai kerkeitä sanomaan mielipiteitä silloin, kun olisi parempi vaieta ja kuunnella. Me saatamme olla niin haavoilla, että ihmiset loukkaantuvat kyvyttömyyteemme elää kristityn nimen velvoittamalla tavalla. Jeesuksen seuraamisen tulisi ajan myötä tehdä meistä yhä enemmän ihmisiä, joiksi meidät on alun perin tarkoitettu. Kaikki, mikä sotii Herramme mielenlaatua ja olemusta vastaan, on meidän omista synneistämme ja heikkouksistamme johtuvaa, ei Herrastamme. Jeesus on aivan jotakin muuta, kuin minkälaiseksi kuvittelemme hänet katsomalla hänen vajavaisia seuraajiaan.

Ja he lähettivät Joosefi lle sanan: ”Ennen kuolemaansa isämme käski meitä sanomaan sinulle näin: ’Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa.’ Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme. Mehän palvelemme samaa Jumalaa kuin isäsi.” Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun. 1. Moos. 50:16–17.

Vain se, jolla on valtaa, voi päästää vapaaksi. Syvintä vallankäyttöä ei ole tuhoaminen ja hävittäminen, vaan armahtaminen. Armahtamisen valtaa voidaan käyttää oikein tai väärin. Armahdetaan silloin, kun pitäisi kehottaa kantamaan vastuu teoista, ja sidotaan silloin, kun olisi aika antaa anteeksi ja unohtaa. Kristillisissä yhteisöissä ongelma on usein siinä, että asioita, joista pitäisi kantaa maallinen vastuu, hoidetaan sielunhoidollisesti. Näin ongelmat jatkuvat ja kasautuvat ja muuttuvat aina vain pahemmiksi. Jos toimittaisiin erottaen hengelliset kysymykset maallisesta vallankäytöstä ja vastuusta, voitaisiin välttää monet suuret murheet. Armahtaminen kun ei ole kaiken siunaamista, vaan totuuden ja rakkauden tasapainoa, lujaa lempeyttä.

Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Matt. 25:3–4.

Ratkaisevaa ei ollut morsiusneitojen uskon suuruus tai into, vaan matkalle saatu öljy, Pyhän Hengen lahja. Paavalin kuvaus Hengen hedelmästä (Gal. 5) osoittaa, että öljyssä on yhdeksän tuoksua, niin kuin oli vanhan liiton pyhässä öljyssä, jolla kuninkaat, profeetat ja papit vihittiin tehtäviinsä. Tuoksut ovat rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja kärsivällisyys. Tällaista öljyä mekin tarvitsemme, enemmän kuin omaa voimaa. Hengen hedelmä on Jumalan hyvää lahjaa ja työtä. Sen kasvamista sydämessämme saamme pyytää. Jeesuksesta näemme, millaisen mielen Pyhän Hengen aito öljy saa aikaan. Jesaja kuvaa: ”Hän tuo oikeuden kansojen keskuuteen. Ei hän huuda eikä melua, ei kuulu hänen äänensä kaduilla. Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes. 42.)