Kuukausi: syyskuu 2020

Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. 2. Kor. 2:15.

Kristittyjä kutsutaan joskus viidenneksi evankeliumiksi. Kuka sellaista manttelia uskaltaa kuitenkaan päällensä pukea? Hetkenä, jona kristitty alkaa nähdä itsensä evankeliumina toiselle, hän sitä harvemmin on. Kristuksen tuoksuna eläminen kuvaa pehmeämmin, että ajan myötä jotakin Jumalan armosta tarttuu Jeesukseen turvaavaan tuoksun lailla. Kuten laki ajaa ihmisiä Kristuksen luokse, kristityn rakkaus voi olla sinne houkuttelemassa. Kumpikaan ei silti lahjoita uskoa tai vakuuta evankeliumista, vaan siihen tarvitaan aina sana Kristuksen täytetystä työstä, syntien sovituksesta, jonka yhteyteen Pyhä Henki uskon kautta johtaa ihmisen. Armon sana etsii ja tarvitsee kuulijansa, ja sen äärelle ovat ohjaamassa niin ajaminen kuin houkuttelukin.

Pääsenpä itse käymään luonanne tai en, toivon saavani kuulla, että te pysytte lujasti samanhenkisinä ja taistelette yksimielisesti evankeliumin ja uskon puolesta. Fil. 1:27.

Maailma on täynnä viestejä ja sanomanviejiä. Se on täynnä rukousta, uskoa ja intoa. Omantunnon rauha löytyy kuitenkin vain evankeliumista. Evankeliumi kertoo, mitä Jumala on tehnyt yksittäisen ihmisen ja koko ihmiskunnan puolesta. Evankeliumi on viesti siitä, että pelastus, jota ihminen ei kyennyt lakia ja käskyjä noudattamalla tavoittamaan, saadaan lahjaksi. Se ei edellytä enää suuren uskon uhreja, ei tekojen uhreja eikä totisen kilvoittelun uhreja. Se ei vaadi maksuja tai lähetä jälkilaskuja. Evankeliumi ei ole kaupankäyntiä, pelastusyhteistyötä tai kokemista, vaan se on sanoma Jeesuksen teoista meidän hyväksemme. Ydin on syntien sovitus ristillä ja Herramme ylösnousemus. Raamattu kutsuu evankeliumia Jumalan voimaksi. Vielä voima on tosin kätketty ristin häpeään.

Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat – – lahkolaisuus. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa. Gal. 5:19–21.

Aiemmin selkeä hengellinen kenttä on pirstoutunut laajaksi skaalaksi erilaisia hengellisiä ryhmiä. Monet niistä syntyvät vahvojen johtajien ympärille, ja niiden elinkaari on johtajansa mittainen. Pienet yhteisöt erottautuvat muista rakentamalla oman yhteisönsä kutsuvaksi. Se tehdään opetuksilla, jotka voivat olla ulkopuolisista joskus kummallisia. Kehällisistä asioista tehdään ratkaisevia ja erottavia oppeja. Myös johtajan asema korostuu. Häntä ei saa arvostella eikä hänen päätöksiään epäillä. Mitä sisäänpäin kääntyneempi yhteisö on, sitä suurempi on tarve erottautua muista ja luoda omaa hengellistä käytäntöä. Jumalan sana puhuu lahkolaisuudesta ”lihan aikaansaannoksena”, joka ajaa valtakunnan ulkopuolelle. On siis parempi pysyä siinä, mistä voi olla varma.

He sanoivat sotilaille: ”Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet. Ja jos tämä tulee maaherran korviin, me kyllä lepytämme hänet ja järjestämme niin, ettei teille koidu ikävyyksiä.” Matt. 28:13–14.

Sotilaat onnistuivat vakuuttamaan ylipapit ja komendantin siitä, että he eivät olleet nukahtaneet vartiossa. Sotilaat lahjottiin kertomaan, että näin olisi tapahtunut. Ylipappi lupasi huolehtia heidän puolustamisestaan. Juutalaisten keskuudessa selitys saikin vastakaikua, koska jokin selitys tapahtuneelle oli löydettävä. Vaikeaa ei sepitetyn tarinan kumoaminen tosin ollut, koska yksikään roomalainen sotilas ei levittäisi omasta aloitteestaan tietoa siitä, että on nukkunut vartiovuorollaan. Siitä lähtisi henki. Miten vartijat olisivat ylipäätään tienneet, että opetuslapset ryöstivät ruumiin, jos he kerran nukkuivat? Tapahtuneelle oli nyt kaksi eri selitystä, jotka olivat kumpikin vaikeita uskoa. Kuolleet eivät yleensä lähde haudoistaan, mutta eivät sotilaatkaan kehu vartiossa nukkumisellaan henkensä kaupalla.

Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. 1. Kor. 10:17.

Ehtoollinen on syntien anteeksiantamuksen ateria. Nautimme Kristuksen ruumiin ja veren elämäksemme. Herran pöydässä liitymme ehtoollisenviettäjien ketjuun, jonka alku on Jeesuksen asettamassa ensimmäisessä ehtoollisessa. Ateriayhteys oli alkukirkkoa voimakkaasti yhteen liittänyt side. Varhaisissa kristillisissä opetuksissa käsitelläänkin usein juuri yhteyden teemaa. Ehkä jopa apostolien aikana, viimeistään kuitenkin 100-luvun alkupuolella, syntyi ensimmäinen tunnettu kirkkojärjestys, nimeltä Didakhe eli Kahdentoista apostolin opetus. Siinä opetetaan myös ehtoollisesta kauniilla tavalla: ”Samoin kuin tämä leipä oli siroteltuna hajalleen vuorille, mutta sitten koottiin ja tuli yhdeksi, samoin tulkoon kirkkosi kootuksi maan ääristä sinun valtakuntaasi.” (Didakhe 9:4, Apostoliset isät.)

Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna! Gal. 3:1.

Paavali moitti galatalaisia lumotuiksi, kun he alkoivat rakentaa muun kuin ristiinnaulitun Kristuksen varaan. Paavali oli saanut evankeliuminsa suoraan Jeesukselta, ja siksi hän saattoi sanoa, että joko hänen evankeliuminsa uskottaisiin ja päästäisiin taivaaseen tai sitten ei uskottaisi ja jouduttaisiin kadotukseen. Vaikka taivaan enkeli ilmestyisi opettamaan jotain muuta, kuin mitä Paavali oli opettanut, hän olisi kirottu. Opissa Paavali ei antanut periksi, ei yhtään. Kompromissien tie suhteessa Raamatun oppiin ihmisen pelastumisesta tai kristillisestä elämästä johtaa rajan siirtymiseen aina vain kauemmaksi sanan totuudesta. Siksi sille tielle ei pidä lähteä ollenkaan. Oikeasta opista kiinni pitäminen on elämistä rakkauden ja totuuden tasapainossa. Yltiöyksilöllinen ajattelu, joka korostaa jokaisen tulemista autuaaksi omalla uskollaan tai uskonnollaan, ei ole kristinuskoa.

Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle, on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo. 1. Tess. 5:8.

Jos Suomeen saapuisi herätys, mitä silloin tapahtuisi? Ennakko-oletuksena monilla lienee, että herätys tarkoittaa aina jotakin villiä, vapaata ja rajatonta. Entä jos herätys tulisikin hiljaisena sydänten kääntymisenä? Sellaisena, jossa itketään enemmän omia syntejä kuin naapureiden? Jossa sana otetaan vakavasti, siitä ammennetaan, siihen luotetaan ja siitä löydetään elämä, joka suorastaan pakottaa kutsumaan toisiakin raikkaalle lähteelle? Kaikki uusi herääminen on Jumalan lahjaa, ja jokainen uusi kristitty tarvitsee opetusta ja ohjausta. Opetuksen tulee olla raitista ja raamatullista, rakastavaa ja kärsivällistä. Herätyksiä on myös varjeltava vääriltä opettajilta ja paikalle rientäviltä korppikotkilta. Väärään suuntaan kääntyviä on ohjattava lempeästi mutta lujasti oikealle tielle.

Mooses, Herran palvelija, kuoli Moabin maassa, kuten Herra oli määrännyt. Herra hautasi hänet laaksoon, joka on Bet-Peorin lähellä Moabissa, mutta kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut tietää hänen hautansa paikkaa. Mooses oli kuollessaan sadankahdenkymmenen vuoden ikäinen, mutta hänen näkönsä ei ollut hämärtynyt ja hän oli vielä täysissä voimissaan. 5. Moos. 34:5–7.

Mooses johti kansaa erämaavaelluksella neljäkymmentä vuotta. Lopulta 120-vuotias Mooses ei itse päässyt luvattuun maahan. Hän sai kyllä ennen kuolemaansa nähdä luvatun maan Nebonvuorelta, etäältä katsellen. Saiko Mooses liian kovan tuomion? Hän näki luvatun maan, mutta ei koskaan päässyt sinne perille. Näin kävi yhden vaivaisen synnin tähden. Lienee tosin myös niin, että Herramme halusi säästää Mooseksen niiltä rajuilta taisteluilta, jotka erottivat Nebonvuoren kauniit näkymät luvattuun maahan asettumisesta. Ja pääsihän Mooses toki perille. Mooses pääsi parempaan isänmaahan, Taivaan kotiin. Saivathan opetuslapsetkin nähdä kirkastusvuorella Mooseksen kirkastetun Kristuksen seurassa.

Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi. Matt. 5:19.

Laista puhuminen on vaikeaa. Laki sisältää kieltoja, käskyjä ja kehotuksia, ja se ohjaa elämään ja toimimaan Jeesuksen tahtomalla tavalla. Mutta keitä me olemme käskemään ihmisiä elämään toisella tavalla? Onko kristityllä oikeutta määritellä toisen elämän rajoja? Tuomita? Ehdottomasti ei ole. Ihminen ei voi tuomita ketään, mutta Jumalan sanan on saatava puhua sellaisena kuin se on meille annettu. Siksi me pidämme esillä elämän sanaa, lakia ja evankeliumia, ja tarjoamme sitä uskottavaksi ja elämässä noudatettavaksi. Emme sen sijaan käännytä ketään tai käytä sanaa oman vallanhalumme välineenä. Emme tahdo maailman suurimman aarteen muuttuvan inhottavaksi vallankäytönvälineeksi. Sitä kristitty ei voi tehdä. Jumalan sanalla ei lyödä, vaan sen annetaan paljastaa, hoitaa ja parantaa, johtaa armoon ja Jumalan tahdon tielle.

Silloin neito iloitsee karkeloiden, nuoret ja vanhat yhdessä riemuitsevat. He ovat saaneet kärsiä, mutta minä muutan heidän surunsa riemuksi, lohdutan ja ilahdutan heitä. Jer. 31:13.

Ruotsissa eli 1800-luvulla hento, paljon elämänsä aikana sairastanut nainen. Hän joutui kestämään ajoittain yli voimien käyneitä ahdinkoja, jopa seuraamaan vierestä isänsä huuhtoutumisen mereen. Mitä näistä ahjoista syntyi? Hän kirjoitti: ”Joskus kiusauksenamme on, että menetämme rohkeutemme. Me murehdimme huomisesta ennen kuin se on edes tullut. Silti Herra Jeesus on itse sanonut: ’Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.’ Meidän ei tule ottaa kuin yksi päivä, yksi tunti, yksi hetki kerrallaan, sillä jokaisena päivänä saamme uutta armoa, voimaa, uutta apua.” Ja sitten tämä nainen, nimeltään Lina Sandell, kirjoitti yhden lohdullisimmista runoistaan ”Päivä vain ja hetki kerrallansa” (VK 338), jonka hänen ystävänsä Oscar Ahnfelt sävelsi. – Kun kipu on syvää, kyntää armo vielä syvemmällä. Se löytää pimeimmänkin pimeyden ja suurimmankin surun ja muuttaa pimeän päiväksi ja surun juhlaksi.