Kuukausi: toukokuu 2020

Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Matt. 6:25–26.

Miten armon lupaukset voisivat rohkaista meitä arjen ahdingoissa, kiireissä ja vaikeissa kysymyksissä? Monenlaisen pakkotekemisen ja pakkojaksamisen paineessa? Tai silloin, kun elämää kohtaa luopumisen aika? Miten osaisimme elää siten, että jokaiselle päivälle riittäisi vain sen päivän murheet? Miten rohkaistuisimme tekemään päätöksiä ja olemaan armoon turvaamisessamme levollisempia – pelkäämättä koko ajan kaiken menevän vikaan? Tyytyisimme tarvittaessa
odottamaan rauhassa Jumalan aikaa asioiden etenemiselle. Antaisimme itsellemme luvan hellittää. Ja Jumalalle luvan olla meidän Jumalamme, jota hän niin mielellään on pienemmissäkin asioissa. – Ehkä on niin, että luottamus Jumalan armoon muuttuu sitä syvemmäksi ja levollisemmaksi, mitä pimeämpää taustaa vasten sitä joudutaan ajoittain katselemaan.

Jumala, onko sinun vertaistasi! Sinä annat synnit anteeksi ja jätät rankaisematta jäljelle jääneen kansasi rikkomukset. Miik. 7:18.

Syntinen voi ymmärtää evankeliumin. Meitä ei herätetä pyhemmiksi, vaan syntisemmiksi. Ihmisiksi, joita me todellisuudessa olemme. Kallis hunajan pisara opettaa: ”On helppo sanoa toisen mieliksi: ’Minä olen syntinen’. Mutta rukoilla publikaanin tavoin totuudessa: ’Jumala ole minulle syntiselle armollinen’, on vaikeinta maailmassa.” On vaikeinta maailmassa tulla syntiseksi. Ja mahdottominta on löytää omin toimin omantunnon rauha Vapahtajassa. Siihen tarvitaan Pyhän Hengen apu. Ensisijainen huolemme kristittynä on aina se, onko meillä evankeliumin jano. Tarvitsemmeko me Jeesusta, hänen armoaan ja anteeksiantamustaan. Onko ehdoton evankeliumi meille elämän ja kuoleman kysymys? Asia, jota ilman emme voi elää? Se jano on armon janoa, syntynyt Pyhästä Hengestä.

Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia. Room. 7:21–25.

Sanan alla elävä kristitty kohtaa ennemmin tai myöhemmin sydämensä syvän pahuuden, perisynnin murtumattoman kallion, jota ei saa rikki vaikka kuinka hakkaisi. Ei päättämällä olla hurskaampi; ei rukoilemalla enemmän; ei tekemällä lupauksia Jumalalle; ei kaupankäynnillä Jumalan kanssa; ei mystiikan virtoja laskettelemalla. Ehkä olet huomannut: mitä vahvemmin olet yrittänyt itse voittaa syntisi, sitä pahemmin olet joutunut pettymään. Sydämestä nousee kiivas kysymys, miksi Jumala vaatii sanassaan sellaista, mitä emme kykene toteuttamaan. Luther parahti aikana, jolloin hän pyrki kelpaamaan Jumalalle omin voimin: ”Pitikö Jumalaa rakastaa – minä vihasin häntä!” Jos sinä olet tällainen syntinen, on tilasi oikein hyvä. Anna vain Herran Jeesuksen parantaa tilasi, älä yritä tehdä sitä omin voimin. Jeesuksen veri riittää.

Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. Gal. 5:4.

Liian usein armon saaminen ymmärretään yhteistyöksi Jumalan kanssa. Ihminen tekee osansa ja Jumala tekee loput. Näin ajatellen pyrimme sovittamaan sellaista, mikä on jo sovitettu. Onhan koko laki jo täytetty. Teot on tehty. Syyllisyys ja synti kannettu ristille. Itsensä pelastamisen yrityksistä seuraa vain pettymys ja hengellinen uupuminen. Ei kukaan jaksa kantaa syntiensä painoa eikä tekojensa vajavuutta. Kun tämä oivalletaan, on saavuttu kolmen tien risteykseen. Yksi tie johtaa maailmaan. Toinen kuuliaisuuden täyttämisen upottavalle suolle. Kolmas on armontie. Armontiellä nautimme vapaudesta ja omantunnon rauhasta. Sillä tiellä kulkijaa kannetaan. Siltä tieltä ei kukaan eksy, eivät hullutkaan, vakuuttaa sana. En siis minäkään.

Armon sisar synnin maailmassa on pyhä risti, jonka Herramme antaa kannettavaksemme. Mukaan on liitetty vaivoja ja lääkkeitä sen verran, kuin matka kotiin vaatii. Omaa ristiä kantaessa tiedämme, että sillä on siunattu, syvä tarkoituksensa. Luther rohkaisee: ”Kullekin on varattu oma risti hänen voimiensa mukaan. Emmehän me kaikki voi kestää samaa, koska emme ole samanlaisia uskoltamme ja hengeltämme. Muista, että sinä kannat omasi, toinen omansa ja samoin kolmas. Heikolle voi hänen itse asiassa kevein ristinsä olla yhtä raskas kuin Paavalille hänen omansa. Voimien erilaisuus tekee kaikkien risteistä samanlaisia, vaikka ne itsessään olisivat hyvinkin erilaisia.” Tänään Herra rauhoittaa meitä ristinkantajia kuin opetuslapsia myrskyssä: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.” (Matt. 14:27.) Älä siis sinäkään pelkää. Jeesus kantaa antamansa ristin kanssasi.

Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: ”

Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Mark. 8:34.

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Room. 6:3–4.

Kastettavana oli monta lasta, ja yhdellä lapsista oli kasvoissaan haavoja ja ihottumaa. Pappi kastoi hänet viimeisenä ettei sairaus tarttuisi. Kasteen jälkeen äiti painoi pienokaisen syliänsä vasten ja sanoi: ”Eikö hän olekin suloinen.” Paavali käyttää kasteesta sanaa, jota käytetään puhuttaessa maailman uudestiluomisesta aikojen lopulla. Kaste on siis todelliseen elämään, monen heikkouden, sairauden ja kärsimyksen keskelle annettu suuri Jumalan lahja. Joskus se parantaa konkreettisesti, ja aina se jättää vähintään parantumisen lupauksen. Jumalan lapseksi pääseminen parantaa lopulta, viimeistään taivaassa. Kaste ei ole vain vertauskuva Jumalan armosta tai ihmisen tunnustautumistoimi. Se ei vain viittaa Jumalan rakkauteen, vaan se on armon todellista murtautumista elämään, syntien anteeksisaamisen hetki. Jumalan silmissä kastettu on hänen ”suloinen lapsensa”.

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala! 2. Kor. 1:3.

Jumalan armon syvyyteen ei pääse kuin kurkistamaan, aavistuksen verran. Kielelle putoaa vain pisara kerrallaan, autuas ja lohduttava. Armo ei perustu ihmiseen, vaan se on kirjoitettu taivaan kirjaan, piirretty Isän sydämeen, Jumalan Pojan verellä. Armo on Jumalalle kallista, ihmiselle ilmaista. Se tulee meitä lähelle välineiden kautta, jotka Jumala on itse valinnut: Raamatun sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta. Niissä armo on varmasti läsnä, niissä on Jumalan lupaus. Rukouksetkin Isä kuulee, mutta rukous voi olla myös hurskastelua tai esitelmää, niin kuin Jeesuksen vertaus kahdesta rukoilijasta osoittaa. Jumalan sana ei erehdy, kaste ei menetä koskaan voimaansa, ja ehtoollisessa me nautimme aina Jeesuksen ruumiin ja veren tuomioksemme tai syntiemme anteeksi saamiseksi. Ne ovat varmoja armon paikkoja, runsaita ja riittäviä.

Saulin saapuessa Gebaan profeettajoukko tuli häntä vastaan ja Jumalan henki valtasi hänet, niin että hänkin joutui hurmoksiin ja liittyi heihin. 1. Sam. 10:10.

Hurmosta ei tule tavoitella. Jos sellainen annetaan, se ei nosta kokemuksen saanutta Raamatun sanan yläpuolelle tai toisia kristittyjä pyhemmäksi. Jokainen hurmoskokemus pitää arvostella Raamatulla. Jos ihminen ei suostu kokemustensa arvosteluun, hänestä tulee hurmahenkinen ja hän eksyy. Ratkaisevaa on hurmoskokemuksen sisältö, jonka se tuo esille, ei itse kokemus. ”Jos se, mitä profeetta puhuu Herran nimissä, ei toteudu, se ei ole Herran sanaa vaan väärän profeetan röyhkeää puhetta. Älkää kuulko häntä.” (5. Moos. 18.) Nyrkkisääntö kristityille on syvimmältään aina tämä: Meitä ei kehoteta etsimään hurmoskokemuksia, vaan etsimään Herraa. Hänet löytää varmasti sieltä, missä hän on luvannut olla läsnä: Jumalan sanasta ja ehtoollisen sakramentista.

Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä. 1. Joh. 1:9–10.

Jumalan tuomio on sitä, että synneistä tai heikkouksista ei enää muistuteta. Pyhää painia sen sijaan ovat uskon ja elämän kamppailut tai kipuilu siitä, saammeko olla Jumalan lapsia. Ne ovat samaa siunauksen etsimisen painia, jota Jaakob kävi Jabbok-virran varrella aamun koittoon saakka. Jaakob lähti painista lonkkaan lyötynä, mutta siunattuna. Painin jälkeen etäinen ”Iisakin Jumala” oli vaihtunut ”minun Jumalakseni”. Herransa voittamaksi tullut voitti osakseen
siunauksen. Omissa otteluissamme on tärkeä muistaa lajin oikeat säännöt: ”Kun synnintunto on herännyt, varo, ettet rauhoita sitä muulla kuin Kristuksen verellä, sillä muuten paadut. Tee Kristus rauhaksesi, älä velvollisuuksiesi täyttämistä, kyyneleitäsi tai muuta sellaista. Sinä voit ajaa Kristuksen luotasi yhtä hyvin hyvillä teoillasi kuin synneilläsi.” (Kallis hunajan pisara.)