Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Room. 3:22–24.
Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” Matt. 3:16–17.
Kolminaisuusoppi ei esiinny Raamatussa sanana, mutta asiana se kulkee läpi Vanhan ja Uuden testamentin. Puhuessaan Jumalan ykseydestä Raamattu samalla liittää siihen yllättäen ”kolmeuden”. Isästä puhutaan persoonana, Pojasta puhutaan persoonana ja Pyhästä Hengestä puhutaan persoonana. Raamattu kuvaa Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä kutakin erikseen elävänä, henkisenä minänä eli persoonana. Samalla edellytetään, että Jumala on yksi. Tässä ymmärryksemme loppuu, ja me kumarramme salaisuuden edessä. Ymmärrys vaihtuu uskoon. Kolminaisuusopin perusta on Raamatussa selkeä. Kaste suoritetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Efesolaiskirjeessä puhutaan yhdestä Hengestä, yhdestä Herrasta ja yhdestä Jumalasta, kaikkien Isästä. Jeesuksen kasteessa oli läsnä Jumala kolmessa persoonassaan.
Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi. Room. 15:7.
Etsimme hyväksyntää oudoilla tavoilla. Olemme valmiit tekemään sen eteen lähes mitä tahansa. Sillä tiedämme kokemuksesta, miltä tuntuu selän kääntäminen. Emme tahdo joutua sellaisen kohteeksi. Ihmisen sisäänrakennettu tarve on tulla rakastetuksi ja hyväksytyiksi omana itsenään. Tulla osaksi yhteisöä ”muuttamatta, syyttämättä”, niin kuin runoilija muotoilee. Kaipaamme toisten rakastavaa katsetta. Rakkauden janossa on myös Jumalan janoa. Siinä on muistutus: Kerran perillä uskomme muuttuu täydellisen rakkauden näkemiseksi, mitään ei silloin enää puutu, mitään emme kaipaa enää lisää. Tähän elämään kuuluu kuitenkin vielä Herramme käsky, että rakastamme toisiamme ja pidämme toisistamme huolta. Ettemme käännä selkäämme tarvitsevalle, emmekä kiellä rakkauttamme janoiselta. Käsky rakastaa, koska meitä on rakastettu.
Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Joh. 1:29.
Evankeliumilla ei ole kosketuspintaa vahvojen ja omillaan toimeentulevien elämään. Sen sijaan se koskettaa herännyttä ja syntejään kauhistelevaa pelokasta sydäntä. Tälle evankeliumi lupaa, että jokainen, joka huutaa Jeesusta avuksi, pelastuu. Kynnystä armoon ei enää ole, Jumalan Karitsa on ottanut pois maailman synnin. – Mihin keskuudestamme on kadonnut evankeliumin jano? Miksi kaikki näkyvä hengellisyys tai toimintaan keskittyvä puuhastelu peittää evankeliumin
sydänäänet? Kallis hunajan pisara opettaa: ”On helppo sanoa: ’Minä uskon Kristukseen’. Mutta nähdä Kristus täynnä armoa ja totuutta, jonka täyteydestä saat ottaa armoa armon lisäksi, on aivan toista.” Vieläkö Pyhä Henki saisi osoittaa Jumalan Karitsaa? Vieläkö syntyisi iloa armon avaruudesta, siitä, että synnit on saatu anteeksi?
Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. 2. Kor. 4:7.
Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen toimivat suunnattoman suuren voiman vankkureina. Jumalan kirjoitettu sana on mustetta ja paperia, silti siinä on Henki ja elämä, jonka sanojen tuomittavaksi ja armahdettavaksi kristitty taipuu. Uskovat ovat heikkoja Jumalan lapsia, syntisiä, epäuskoisia ja lankeilevia, mutta he tietävät tien armon lähteille. Kristitty on sellainen, joka on riippuvainen armon vakuutuksesta: ”Sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut.” Kun uskovista puhutaan pyhinä, sillä ei tarkoiteta kristittyjen olevan parempia kuin toiset. Pyhyys tarkoittaa, että kristitty on syntinsä tunnustava ja armoa tarvitseva. Hän tarvitsee puvukseen Jeesuksen puhtauden, muuten hän ei pääse taivaaseen. Pyhyys on asema, ei ominaisuus Jumalan edessä. Ja voima, jos sitä on havaittavissa, on Jumalasta.
Katsokaa kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala tuolla tavoin pukee ruohon, joka tänään kasvaa kedolla ja huomenna joutuu uuniin, niin paljon ennemmin hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset! Luuk. 12:27–28.
Jumalan huolenpito on aina ollut tämän kaltaista. Ei suuria varastoja, ei etukäteen ilmoitettuja toimintasuunnitelmia,
vaan vain yksinkertainen lupaus: ”Paljon ennemmin hän teistä huolehtii.” Jumalan lupaukset ovat kautta linjan samansuuntaiset: kullekin päivälle annetaan oma armonsa ja voimansa ja jokaiselle päivälle vielä erikseen. Mutta hienoa näissä Jumalan lupauksissa on se, että ne pitävät paikkansa. Armo riittää. Voima huomiselle annetaan. Huolenpito annetaan. Lohdutus murheisiinkin ajallaan annetaan. Luther opetti, että Jumala puhuu vain vähän, mutta minkä hän sanoo, se tapahtuu. Siksi mekin saamme rohkaistua turvautumaan ja luottamaan Jumalan huolenpitoon. Saamme huomata, että armo kantaa. Jeesus tulee lähelle ja auttaa. Hän tulee ja tuo mukanaan siunauksensa ja ajallaan myös tuntuvan apunsa.
Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Matt. 6:19–21.
Jeesus puhui yllättäen rahasta enemmän kuin mistään muusta aiheesta. Se ei siis ole ihmisen elämässä marginaalinen asia, jotakin halpaa, maallista ja toisarvoista. Raha on välttämätön renki, mutta vaarallinen isäntä. Hepreankielessä epäjumalaa tarkoittava sana ”mamon” tarkoitti rikkautta tai omaisuutta. Väärästä asenteesta omaisuuteen Jeesus siis erityisesti varoitti. Varallisuus itsessään on neutraali asia. Rahaa ja omaisuutta voidaan käyttää oikein tai väärin ja siihen
voidaan suhtautua oikein tai väärin. Kun Jeesus kehotti rikasta nuorukaista omaisuutensa myyntiin, se ei tarkoita, että kaikkien seuraajien olisi myytävä omaisuutensa. Publikaani Matteuksen hyvittäessä taloudellisia vääryyksiään häntä ei käsketty antamaan kaikkea pois. Suhtautuminen omaisuuteen on siis kristitylle ennen kaikkea asennelaji: Kun Jumala siunaa, vähäkin on tarpeeksi. Jos Jumala ei siunaa, mikään ei riitä.
Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. 1. Tim. 3:1.
Kaitsija, josta sana piispa on johdettu, tarkoitti alkukirkossa seurakunnan johtajaa. Nykyään vastaava nimike olisi lähinnä kirkkoherra. Laajemman hallintoalueen piispuus tuli vasta myöhemmin kuvaan. Lista paimenen edellytyksistä on mielenkiintoinen: ”Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus – –. Hän ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa.” Tiivistäen sanottuna: seurakunnan episkopoksen tuli olla lempeä, mutta luja; uskollinen, läheisistään huolehtiva ja kohtuullinen kaikessa. Sellaista paimenta seurakunta saa itselleen rukoilla.
Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. Apt. 2:1–3.
Helluntaina tulikielet jakautuivat läsnäolijoiden päälle, ja he tulivat täyteen Pyhää Henkeä. Kukaan ei jäänyt osattomaksi tästä lahjasta, eikä kukaan saanut vain vähän henkeä, kaikki saivat Hänet kokonaan. Jumalan lapsissa ei todellakaan ole A- ja B-luokan kansalaisia. Pyhä Henki annettiin lahjana kaikille läsnäolijoille, yllätyksenä, ei palkkana vahvasta uskosta. Kun Jeesus oli aiemmin apostolien tekojen ensimmäisessä luvussa sanonut, että opetuslapset kastetaan Pyhällä Hengellä, se tarkoitti tätä kertakaikkista tapahtumaa, joka koskisi myös kaikkia tulevia opetuslapsia. Kyseessä oli Puolustajan saapuminen, Pyhän Hengen vuodattaminen maailmaan Jeesuksen siirryttyä taivaan näkymättömään valtakuntaan.
Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapsen
Toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia – ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja. Apt. 2:11.
Helluntaita kuvataan kielilläpuhumisen ihmeenä. Kyseessä oli kuitenkin enemmän kuulemisen kuin puhumisen ihme. Läsnäolijat kuulivat puhuttavan omilla kielillään Jumalan suurista teoista. Puhe ei siis ollut yleistä metelöintiä tai kieltä, jota ei voitu ymmärtää. Helluntai oli tulevaan sanan viemiseen, lähetystyöhön, johtava tapahtuma. Evankeliumi tultaisiin kertomaan kaikille kansoille kaikilla kielillä. Niin kuin se nyt kuultiin paikalla olleiden omilla kielillä. Kun Pyhä Henki tulee, hän muistuttaa Jeesuksen puheista ja teoista ja kirkastaa sovituksen evankeliumin Jumalan sanan kautta. Pyhä Henki osoitti ensimmäisenä helluntaina, kuten aina sen jälkeenkin, Jeesukseen ja kirkasti häntä, ei omia tekojaan
tai it seään – saati sitten, että Hän korottaisi jonkun ihmisen jalustalle. Vain Jeesuksessa on kaikki, mitä elämään ja pelastumiseen tarvitaan.