Kuukausi: toukokuu 2020

Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen. Luuk. 15:5.

Että kadonnut tulisi löydetyksi täytyy olla niitä, jotka tahtovat etsiä. Vaikka asian voi ymmärtää väärin, on hyvä kysyä, onko meillä oikeaa hätää sieluista? Onko meille totta se, että ilman Jeesusta ihmiset joutuvat kadotukseen? Se, että Jeesus tahtoo löytää kuilun partaalla kulkevat ja viedä heidät turvaan? Rakastammeko me lähimmäisiämme niin syvästi, että tahdomme heidän varjeltuvan kadotukselta? – Tällaisesta puheesta voi tulla mieleen uskonnolliset pakkokäännyttäjät, joiden jalka ei lähde ovenraosta kulumallakaan ja joiden asenne heikkoja kohtaan puhaltaa
kylmemmin kuin Siperian talvi. Ei kuitenkaan niin, vaan kantakaamme huolta läheisistämme kyyneleet silmissä, rakastaen, koska nuo toiset ihmiset ovat meille niin tärkeitä.

hmisten armollisen mielen ja laupiaan katseen lisäksi kaipaamme vielä syvempää. Jokainen luotu ja lunastettu ihminen etsii Jumalan armollista katsetta. Nekin, jotka kiivaasti kieltävät Herransa. Jumalan kaipuu on asetettu ihmiseen, eikä sitä kaipuuta saa pois. Janon voi sammuttaa vain Herramme itse. Mutta Herramme ei tee mitään pakolla. Jeesuksesta sanotaan: ”Ei hän huuda eikä melua, ei kuulu hänen äänensä kaduilla. Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta. Tinkimättä hän toteuttaa oikeuden.” (Jes. 42:2–3.) Sellainen on meidän laupias Jumalamme. Voimansa kätkevä, heikkouteen kuin pilveen piiloutuva, vaatimattomiin armonvälineisiin peittoutuva – samalla Kaikkivaltias, taivaan ja maan Herra, meidän Jumalamme, josta ihmiskunta on täysin riippuvainen.

Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: ”Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri. 2. Moos. 34:6.

---

Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä lapse

Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. 1. Kor. 1:25.

Jumala kätkeytyy heikkouteen. Siksi hänet koetaan toisenlaisena kuin mitä hän todellisesti on. Kun perkele kätkeytyy, hänestä tulee valkeuden enkeli. Kun Jumala kätkeytyy, hän kätkeytyy elämän pimeään. Tämä näkyy kirkkaimmin ristillä. Jumalan nimissä Jumala ristiinnaulittiin teloituspuuhun. Pimeään viety, pahoinpidelty ja kiduttamalla tapettu Jumala sai suuriman voittonsa kuolemalla roiston kuoleman, kohtaamalla pahan pahimman iskun. Siinä hetkessä sovitettiin koko maailman synti, myös jokaisen meidän. Siinä hetkessä tehtiin rauha Jumalan ja ihmisen välille, silloin Jumala kumartui maan alimpaan paikkaan asti, vaikka mitään Jumalan valtakunnan saapumisesta ei voitu silmin havaita. Jumala tuli luoksemme salattuna, loukkaavana ja pahennusta herättävänä. Lahjaksi saatu usko kuitenkin löytää hänet

Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ”Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.” Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen. Luuk. 15:9–10.

Kääntymisessä Jumala tekee aloitteet. Ihminen on kuin kuollut kala kuivalla maalla tai kuin kadonnut lammas tai lattianraossa viruva lantti. Runoilijan sanoin: ”Ihmisen osuus pelastumisessa on vastaan hangoitteleminen.” Lakihurskauden ja evankeliumin ero ei jää vertauksissa epäselväksi. Israelin opettajat saattoivat kyllä vielä hyväksyä sen, että Jumala ottaa vastaan katuvia syntisiä, mutta ajatus siitä, että Jumala etsii heidät jo sieltä, missä he eivät edes kadu tai osaa etsiä hänen apuaan, oli vieras. Ja kun syntinen vertauksissa sitten löytyy, ilo taivaassa ei kestä vain hetken, vaan se jatkuu aikojen loppuun saakka. Jeesus antaa meille esimerkin pitää heikommista huolta, etsiä viimeisenkin kadonneen. Samalla hän kysyy: Onhan meillä hätä eksyneistä?

Älkää siis olko hiukan armollisia, vaan pukeutukaa sydämelliseen armahtavaisuuteen. Olkoon armollinen mieli kuin istuva puku päällä. Aina siellä, missä tekin. Sillä asenteella lähimmäistä katsellaan samalta tasolta. Kahden armahdetun syntisen kohdatessa ei ole tarvetta asettua toisen yläpuolelle. Esittää pyhää pahalle. Kun syntinen on toisen kanssa Jumalan edessä, puuttuu siitä kaikenlainen kilpailu. Silloin ei kerskata voitoilla tai hengellisellä hurskaudella, vaan Paavalin sanoin: ”Jos minun kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani” (2. Kor. 11:30). Kaikki, mitä armahdetut syntiset Jumalalta saavat, on lahjaa. Kaikki, mistä voi kerskata, perustuu Jumalan pohjattomaan armoon. Kruununa kimaltaa ehdoton rakkaus.

Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Kol. 3:12–13.

Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Luuk. 15:4,8.

Kymmenen hopearahaa käsittävä kaulakoru oli naisen koko omaisuus. Usein sellainen oli perintökoru, joka varakkaammilla naisilla saattoi painaa useita kiloja. Rahoja oli vain kymmenen, nainen oli siis köyhä ja siksi myös rahan kadottaminen kirpaisi vielä rankemmin. Jumala etsii vastaavalla sydämen hädällä ja rakkaudella jokaista luomaansa ihmistä. Hän jätti siksi taivaan, tuli ja etsi omiaan. Eikä ole sattumaa, että toisessa vertauksessa etsittävä on juuri lammas, puolustuskyvytön, helposti eksyvä ja väsyvä, joka ei omin voimin löytänyt tietä takaisin laumaan. Sellaisiahan me olemme. Me emme kykene löytämään itse kotiin, me emme kykene tunnistamaan Paimenta. Mutta paimen etsii meidät, nostaa olalleen ja kantaa kodin lämpöön.

Luther oli ehdoton totuuden etsijä, munkkina ankarampi kuin kukaan toinen, elämän kieltäytymisissä maestro vailla vertaa – aina niin pitkälle, että hänen terveytensä ei palautunut koskaan munkkivuosien itsensä parantamisen harjoituksista. Hän kokeili myös mystiikan tietä, mutta sieltäkään ei löytänyt rauhaa, vaikka ajoittain hengellisyys oli sen piirissä hurmaavaa. Lutherin hengellisissä ahdistuksissa kirkastui arvokas helmi: ”Uskosta vanhurskas saa elää” (Room. 1:17). Hän tajusi, että vanhurskaus ei ollutkaan vaatimus, jonka palkkana saadaan armo, vaan uskon kautta Kristuksen vanhurskaus luetaan ihmisen hyväksi, se ikään kuin peittää syntisen ja pukee hänet Kristuksen puhtauteen. Kristus ottaa päälleen hänen syntinsä, hän saa päälleen Kristuksen puhtauden. Tapahtuu autuas vaihtokauppa.