Kuukausi: helmikuu 2020

Jopa Simon itse uskoi, ja hänet kastettiin. Hän pysytteli sitten Filippoksen seurassa, ja nähdessään ne suuret ihmeet ja voimateot, joita Filippos teki, hän oli hämmästyksestä
suunniltaan. Apt. 8:13.

Justinos Marttyyri (100–165) kirjoitti Simonista, että tämä ”hänessä vaikuttavien demonien voimalla keisari Claudiuksen aikoihin teki keisarillisessa kaupungissamme Roomassa valtavia noitatemppuja” ja että häntä ”pidettiin jumalana”. Kääntymys kristityksi paljastui myöhemmin epäaidoksi, mutta aluksi miehestä tuli Filippoksen innokas opetuslapsi, joka
halusi oppia kaiken – voidakseen jatkaa vanhaa toimintaansa, mutta nyt vahvemman voiman, Kristuksen, avulla. Laskelmoivia parantaja-evankelistoja on siis ollut alusta saakka. Vaarallisilla asioilla leikitään edelleen surutta, eikä ymmärretä niihin liittyvää vakavaa puolta. Sitä, millaisten henkien kanssa ollaan pian tekemisissä, kun tavoitellaan heikkojen kustannuksella omaa kunniaa ja rahaa. Kristityn tunnistaa siitä, että hän elää evankeliumista, ei uskonnollisesta menestyksestä.

Silloin mies sanoi: ”Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut.” 1. Moos. 32:29.

Miten Jaakob, painissa iskun lonkkaansa saanut, lyöty mies oli voittaja? Hän oli voittaja häviämällä. Hän oli voittaja lakatessaan taistelemasta Jumalan kanssa. Iisakin ja Jaakobin etäinen Jumala sai vihdoin olla hänen oma Jumalansa. Ei enää kaupankäyntiä, ei siunauksen toivotonta metsästystä. Jäljellä oli vain kuolemanväsynyt, Herrasta kiinni pitävä mies. Sinä hetkenä Jaakob sai kuulla, että voitettuna hän olikin voittaja. Voitto ei perustunut peräänantamattomaan
uskoon tai Jaakobin ehtymättömään voimaan, vaan Jumalan hyvyyden omistamiseen ja Jumalan armolliseen
mieleen. Oman tahdon piti murtua, jotta Jumalan armo kelpasi. Painin päätyttyä kerrotaan, että ”Hän siunasi Jaakobin siellä…” Ja jatketaan kauniisti: ”Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa” (1. Moos. 32:30–32).

Minä kirjoitan teille, lapseni: synnit on annettu teille anteeksi hänen nimensä tähden. 1. Joh. 2:12.

Kun Jumalan sana osoittaa syntisyytemme kokonaisvaltaisuutta, alamme kaivata armon rukiista leipää. Sanaa Jeesuksen haavoista ja ristin pyhästä verestä. Kuinka hyvin ne syntiemme mustuuden peittävätkään; kuinka hyvälle armo pimeän päälle maistuukaan! Kuinka syvältä koskettaa, kun saa kuulla: ”Herrani laupias, / on haavoissasi yhä / näin syntinenkin pyhä / ja väärä vanhurskas” (SV 228). Armo lämmittää palelevan sydämen, peittää synnin haavat. Armo koskettaa tuomioiden väsyttämää omaatuntoa ja päästää sen vapaille laitumille. Ihmisten loukkaavat ajatukset haihtuvat pois, pahojen puheiden kaiku hiipuu kaukaisuuteen. On vain armahdettu syntinen ja Vapahtaja, joka vakuuttaa vastaansanomattomasti: ”Sinä olet minun.”

Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala! Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset. Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin ja annat heidän juoda ilosi virrasta. Ps. 36:8–9.

Hyvin erilaisia ruokapaikkoja on tarjolla, myös kristillisen lipun alla. Kiiltävän ja sokerilla kuorrutetun perään ei kannata haikailla eikä sinne toisiakaan ohjailla. Sellaisen, joka lupaa helppoa elämää ja ongelmatonta tietä. Joka on kovaäänisintä ja vakuuttavinta. Parempi on pysyä siinä, mikä on monen sukupolven koettelemaa ja josta voi olla varma. Oikeat ruokapaikat voivat tuntua vaatimattomilta, mutta juuri ne antavat parhaan ravinnon eikä ruokamyrkytystä
tarvitse pelätä. Mitä me siis syömme? Herra on luvannut olla aina varmasti läsnä Raamatun sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa. Niiden kohdalla ei tarvitse miettiä, onko Jeesus tässä vai muualla tai tuovatko ne luoksemme Jumalan anteeksiantamuksen vai jääkö se sittenkin epävarmaksi. Armonvälineet kantavat uskon sydämiimme ja vahvistavat jo olevaa, koska niissä on Jeesuksen lupaus.

Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne. Matt. 6:14–15.

Mitä tehdä, jos emme yksinkertaisesti kykene antamaan anteeksi, haavat ovat liian syvät ja kipeät. Vihan tunne voittaa armahtavan mielen. Kun reviirimme rikotaan, on se aina väärin. Kun joku turhentaa persoonamme, on se aina syntiä. Mutta mitä tämän jälkeen? Jäämmekö kipuumme vai päästämmekö irti? Annammeko anteeksi? Anteeksiantaminen ei
tarkoita sitä, että ensin pyydetään anteeksi ja sitten kuljetaan yhdessä käsi kädessä kohti auringonnousua.
Anteeksiantaminen on enemmän asennelaji kuin kokemuslaji. Ehkä on hyvä kysyä: ”Tahtoisinko, jos vain jotenkin kykenisin ja se olisi mahdollista, antaa vastaani rikkoneelle anteeksi?” Jos vastaus on, että tahtoisin, jos vain suinkin kykenisin, niin asenne on oikea. Silloin voi ajatella, että kipu, viha ja ahdistus kohdistuvat tehtyyn tekoon, ei syvimmältään toiseen ihmiseen.

Yksi ainoa on lainsäätäjä ja tuomari, hän, jolla on valta pelastaa ja valta tuomita kadotukseen. Mutta mikä sinä olet tuomitsemaan lähimmäisesi? Jaak. 4:12.

Lakihenkisyys voi olla seurausta omasta epävarmuudesta. Jos armo ei ole saanut vielä tulla todeksi omassa
sydämessä, ei toisiakaan oikein uskalleta sen varaan jättää. Joitain varmuusrakennelmia pitää pystyttää, ja yleensä ne ovat omia uskonnollisia suoritteita. Epävarmuus voi johtua monista asioista, mutta perussyy lienee siinä, että uskonelämän tukipilareita ja todisteita Jumalalle kelpaamisesta etsitään omasta sydämestä. Ensin ei ehkä ole uskottu Jumalaan ollenkaan. Sitten on löydetty Jeesus ja on keskitytty lahjaksi saatuun uskoon. Mutta usko ei saa jäädä omaan uskoon uskomiseksi, vaan katseen pitää kääntyä sydämen ulkopuolelle Jumalan sanaan ja Jeesuksen tekoihin. Ristiä katsomalla ja sen sanomaan yhä enemmän syventymällä usko irtautuu omista teoista ja kiinnittyy Jeesuksen tekoihin meidän puolestamme. Silloin sydänten tuomiot hiljenevät.

Hän käski väkijoukon asettua nurmelle. Sitten hän otti ne viisi leipää ja kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja lausui kiitoksen. Hän mursi leivät ja antoi palat opetuslapsille, ja opetuslapset jakoivat ne väelle. Matt. 14:19.

Miten armollista onkaan, että Jeesusta saa palvella juuri niillä eväillä, jotka on matkaansa saanut. Vapahtajan
palveluksessa vähäinen tulee siunatuksi ja vaatimaton saa kantaa hedelmää. Muutama leipä ja kala voi siunaantua monen ravinnoksi. Sillä siunaus tai hedelmä on aina lahjaa, ei omaa tuotantoa. Jääkööt siksi turhat hengelliset pullistelut ja oman voiman osoitukset ja suuren hengellisyyden kuvitelmat. Tulkoon sen sijaan lapsenomainen luottamus
Kristuksen täytettyyn työhön, ja vallitkoon keskuudessamme levollinen armon ilmapiiri. Jumala kyllä muokkaa meistä inhimillisiä ihmisiä ja syvällisempiä Kristukseen luottavia kristittyjä monissa uskon- ja elämänkouluissa. Ne syventävät persoonaamme ja vahvistavat uskoa Jumalan armoon. Niistä eväistä saa sitten jakaa toisillekin.

Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen. Matt. 6:13.

Meitä eivät sido syntiin vain yksittäiset, kuten rahaan tai seksuaalisuuteen liittyvät synnit. Mielen näkymättömät
synnit ovat vähintään yhtä todellisia ja pahoja. Synti esiintyy aina valepuvussa ja valitsee ne keinot, joilla se saa helpoiten lankeamisen aikaiseksi. Heprealaiskirjeessä meitä kiusattuja kuitenkin lohdutetaan: ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan” (Hepr. 2:18). Paavali vakuuttaa: ”Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut” (Room. 8:37). Saamme
elämässämme havaita, että täydellisiä meistä ei tule, eikä hyviäkään. Mutta monista syntitottumuksista voimme päästä Herran avulla vapaiksi. Ja niitä vastaan, joista on vaikea päästä, me taistelemme loppuun saakka. Taistelu ei ole vaarallisinta, antautuminen on. Rukous siis jatkukoon: ”Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen.”

Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Joh. 15:4.

Jumala on salattu, ja hänen omiensa tuottama hedelmä Jumalan valtakunnan rakentamisessa jää myös sellaiseksi. Israelissa pitkään toiminut lähetystyöntekijä Heikki Nurminen kertoi ”Yön kuningattaresta”. Hän kutsui seurakunnan vanhaa naista sillä nimellä. Pastori kutsui naista hengelliseksi voimakeskukseksi. Nainen makasi omakotitalon yläkerrassa sängyssään, oli maannut jo vuosikaudet. Seinillä oli lähetysmaiden karttoja ja lähettien kuvia. Hän rukoili heidän puolestaan päivittäin, samoin kuin seurakuntansa työntekijöiden puolesta. ”Kun voimattomuus iskee, tulen
tänne”, sanoi pappi. Yön kuningatar kukkii öisin, silloin, kun kukaan ei huomaa. Jokainen uskollinen kristitty on Yön kuningatar. Hän saa kukkia Jumalan kunniaksi, vaikka kukaan muu ei sitä kukintaa voisi nähdä.

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Joh. 21:15.

Oli kaksi hiilivalkeaa. Ensimmäisen äärellä Pietari oli valalla vakuuttanut: ”Minä en tunne sitä miestä.” Tällä jälkimmäisellä hän joutui rakkauden ja totuuden ilmapiirissä kohtaamaan ensimmäisen valkean valheet. Näillä hiilivalkeilla Pietari kohtasi oman uskollisuuden ja rakkauden puutteensa ja sen suuren eron, joka on inhimillisellä rakkaudella ja Jumalan pyyteettömällä rakkaudella. Itseensä pettymisten ja Jeesuksen lujien mutta lempeiden sanojen auttamana Pietari sai syvällistä oppia ihmisestä ja Jumalasta. Ensimmäisellä hiilivalkealla hän kohtasi ”kurjan hurskautensa”, joka ei tosipaikan tullen kestänytkään. Toisella valkealla hän oppi ”hurskasta kurjuutta” (Erkki Ranta). Sitä, kuinka heikko ja vajaa ihminen saa olla lahjoineen ja lahjattomuuksineen, heikkouksineen ja vahvuuksineen Jeesuksen oma.