Kuukausi: tammikuu 2020

Anna kansallesi sen synnit anteeksi, millä tavoin se onkin sinua vastaan rikkonut.

Kristittyjä yhdistävä kipeä kohta on taistelu helmasyntejä vastaan. Niitä, joista emme pääse eroon vaikka kuinka tahtoisimme. Vanhoihin synteihin lankeaminen on rehelliselle uskovalle masentavaa. Se tuntuu häpeälliseltä ja kurjalta ja syö omantunnon rauhan. Sydämen taistelu ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö enää olisi Jumalan lapsia. Kristittyinä joudumme kamppailemaan jatkuvasti syntejämme ja heikkouksiamme vastaan, eikä se taistelu toivottavasti lakkaa
ennen taivasta. Jos lakkaa, olemme hengellisesti kuolleita. Voi jopa kysyä missä mennään, jos taistelua ei enää näe tai tunne. Raamattua on ainakin silloin luettu huonosti. Sota syntiä vastaan on voitettu, se on selvä, mutta taistelu jatkuu viimeiseen saakka, kuitenkin voittajan puolella.

Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.

Kirkkoisä Origenes kirjoitti sataluvulla: ”Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia”, sillä jo ”apostolit tiesivät, että kaikissa on synnin luontainen saastutus, joka täytyy pestä pois veden ja Hengen kautta. Ei kukaan ole synnitön, vaikka olisi yhden päivän ikäinen.” Hän opasti vielä: ”Koska synnynnäinen saastutus pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” Jotta Jumalan ihmeellinen luomistyö, pieni ihmislapsi, joka on ”saanut hahmonsa näkymättömissä, muotonsa kuin syvällä maan alla” (Ps. 139), saisi vielä kaikkein suurimman lahjan – saisi syntyä
vedestä ja Hengestä – me kastamme lapset Jumalan omiksi ja taivaan kansalaisiksi. Sinetöimme heidät Jeesukselle, Herramme suojelun ja johdatuksen alle. Kasteessa lapsi saa lahjoista suurimman, siksi se on Jumalan ylistämisen suuri juhla!

Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde, ja sade antaa heille siunauksensa.

Kaipaus levollisuuteen asuu sydämessämme. Kaipaus on kuin äänetön rukous. Se saattaa olla väsymistä jokapäiväisiin oravanpyöriin. Se saattaa olla väsymistä sisäisiin kamppailuihin, joissa yritetään kelvata toisille
ihmisille ja Jumalalle. Kaipaamme lepoa jatkuvasta kelpaamisen vaatimuksesta. Jos en jaksakaan olla enää vahva, riitänkö vielä silloin? – Olisiko lopulta niin, että väsyminen on terve reaktio sairaaseen menoon, eikä päinvastoin? Kun jaksamisen rajat tulevat vastaan, voi sen lopputulema olla kipeydestään huolimatta hyvä. Vedettömään laaksoon puhkeaa virvoittava lähde. Pysäyttäessään meidät, riisuessaan voimamme, Herra avaa eteemme jotakin aivan uutta.
Nyt se jo puhkeaa taimelle, huomaatko?

Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa.

Uskoa ylläpidetään sopivalla tapakristillisyydellä, siksi se on erittäin suositeltavaa. Voimme ottaa tavaksi käydä jumalanpalveluksissa. Voimme päättää polvistua ehtoollispöytään. Voimme lukea Jumalan sanaa. Voimme hakeutua sinne, missä sitä opetetaan. Voimme rukoilla Isää Jeesuksen nimessä. Voimme viedä lapsemme kastettavaksi ja saatella heidät näin Jeesuksen omaksi. Uskoa emme voi ottaa tai vaatia, mutta voimme hakeutua lähteille ja kutsua sinne toisiakin. Voimme muistuttaa itseämme tietoisesti myös Jeesuksen pikaisesta paluusta. – Toki halun tällaiseen
tapakristillisyyteenkin saa aikaan Pyhä Henki. Tässä piilee asian siunattu salaisuus: Jumala itse pitää meistä kiinni ja vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen.

Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tit. 3:5.

Justinos Marttyyri – jo nimi kuvaa, miten hän jätti tämän elämän – kertoo kristittyjen kasteesta kirjeessään keisari Antoniukselle vuodelta 148: ”Sitten me johdatamme heidät paikkaan, jossa on vettä ja synnytämme uudestaan samalla uudestisyntymistavalla kuin mekin, sillä heidät pestään vedessä kaikkien Isän ja hallitsijan, Jumalan ja meidän Lunastajamme Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen nimessä.” Ja hän jatkaa: ”Meidän joukossamme on monia 60–70-vuotiaita miehiä ja naisia, jotka jo lapsina ovat tehdyt opetuslapsiksi.” Heidät oli lapsina, apostoli Johanneksen
elinaikana, kastettu kristittyjen perheissä. On hienoa ajatella, että samasta jatkumosta on yhä tänään kyse, kun tuomme lapsemme Kristukselle kasteessa. Heidät, jotka Jumala on itse taiten punonut äitiensä kohduissa (Ps. 139).