Päivä: 19.4.2019

Kieroutuneella tavallaan he järkeilevät näin:

– Lyhyt ja kurja on meidän elämämme,
ja kun loppu lähenee, ei lääkettä löydy,
eikä kenenkään tiedetä palanneen tuonelasta.

Asetutaan väijyksiin, vaanitaan vanhurskasta!
Hän on niin rasittava.
Hän vastustaa tekojamme,
syyttää meitä lain rikkomisesta
ja väittää, että emme piittaa
kasvatuksesta, jonka olemme saaneet.
Hän kehuu tuntevansa Jumalan
ja nimittää itseään Herran lapseksi.

Hänestä on tullut elävä syytös meitä vastaan,
ajattelumme ei hänelle kelpaa.
Jo hänen näkemisensä masentaa.
Ei hän elä toisten tapaan,
hän kulkee outoja polkujaan.
Me olemme hänelle kuin väärää rahaa,
hän karttaa meidän elämäntapaamme kuin saastaa.
”Autuas on vanhurskaiden loppu”, hän sanoo,
ja vielä hän kerskuu sillä,
että hänen isänsä on Jumala!
Katsotaanpa, puhuuko hän totta,
otetaan selville, millaisen lopun hän saa.
Jos tuo vanhurskas on Jumalan poika,
tottahan Jumala pitää hänestä huolen
ja pelastaa hänet vastustajien käsistä.
Koetellaan häntä, solvataan ja piestään,
niin saamme tietää, kuinka tyyni hän on,
ja näemme, mitä kaikkea hän sietää.
Tuomitaan hänet häpeälliseen kuolemaan!
Hänelle kyllä tulee ylhäältä apu –
itse hän on sanonut niin.

Näin he ajattelevat, mutta erehtyvät,
sillä heidän pahuutensa on sokaissut heidät.

Minä olen maan mato, en enää ihminen,
olen kansani hylkäämä, ihmisten pilkka.
Kaikki ilkkuvat, kun minut näkevät,
pudistavat päätään ja ivaavat minua:
”Hän on turvannut Herraan, auttakoon Herra häntä.
Herra on häneen mieltynyt, pelastakoon siis hänet!”
Herra, sinä minut päästit äitini kohdusta
ja annoit minulle turvan äitini rinnoilla.
Syntymästäni saakka olen ollut sinun varassasi,
sinä olet ollut Jumalani ensi hetkestä alkaen.
Älä ole kaukana nyt, kun hätä on lähellä
eikä kukaan minua auta.
Sonnien laumat piirittävät minua,
villit Basanin härät minut saartavat,
kuin raatelevat pedot ne uhkaavat minua,
kuin karjuvat leijonat, kita ammollaan.
Voimani valuu maahan kuin vesi,
luuni irtoavat toisistaan.
Sydämeni on kuin pehmeää vahaa,
se sulaa rinnassani.
Kurkkuni on kuiva kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen.
Maan tomuun sinä suistat minut kuolemaan!
Koirien lauma saartaa minut,
minut ympäröi vihamiesten piiri.
Käteni ja jalkani ovat runnellut,
ruumiini luut näkyvät kaikki.
Ilkkuen he katsovat minuun, jakavat vaatteeni keskenään
ja heittävät puvustani arpaa.
Herra, älä ole niin kaukana!
Anna minulle voimaa, riennä avuksi

Älä anna vihollisteni ilkkua minulle ja iskeä toisilleen silmää!
Syyttä he vihaavat minua.
Heidän puheensa eivät rakenna rauhaa,
he punovat juonia maan hiljaisia vastaan.
Suu ammollaan he huutavat: ”Kas niin, kas niin!
Saimmepa nähdä tämän omin silmin!”
Herra, sinä olet nähnyt kaiken tämän,
älä enää ole vaiti!
Herra, älä ole kaukana.
Nouse valvomaan minun oikeuttani!
Herra, Jumalani, puolusta asiaani.
Herra, sinä oikeamielinen Jumala, hanki minulle oikeutta!
Älä suo vihamiehilleni sitä iloa,
että joudun tappiolle.
Älä anna heidän riemastua mielessään:
”Siitä sait! Juuri tätä toivoimmekin!”
Älä anna heidän kerskua:
”Me nielaisimme hänet!”
Pilkka ja häpeä niille,
jotka iloitsevat onnettomuudestani!
Peittäköön häpeä ja pettymys ne kaikki,
jotka ylvästelevät minua vastaan.
Iloitkoot ja riemuitkoot ne, jotka toivovat,
että saisin oikeuden.
Anna heidän aina sanoa: ”Suuri on Herra!
Hän suo palvelijalleen rauhan.”
Minun suuni julistaa sinun uskollisuuttasi,
ylistää sinua päivästä päivään.

Jeesuksen ristiä kantamaan he pakottivat erään ohikulkijan, kyreneläisen Simonin, Aleksandroksen ja Rufuksen isän, joka oli tulossa kaupunkiin. He veivät Jeesuksen paikkaan, jonka nimi on Golgata, käännettynä Pääkallonpaikka. He tarjosivat hänelle viiniä, johon oli sekoitettu mirhaa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Sitten he ristiinnaulitsivat hänet ja jakoivat keskenään hänen vaatteensa, ratkaisten arpaa heittämällä, kuka mitäkin sai.

Oli kolmas tunti, kun he ristiinnaulitsivat hänet. Kaikkien nähtäväksi oli kirjoitettu hänen tuomionsa syy: ”Juutalaisten kuningas”. Samalla kertaa he ristiinnaulitsivat kaksi rosvoa, toisen hänen oikealle, toisen hänen vasemmalle puolelleen. Näin kävivät toteen kirjoitusten sanat: ”Hänet luettiin rikollisten joukkoon.”

Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: ”No niin, sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, tule alas ristiltä!” Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien kanssa. He puhuivat keskenään: ”Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Tulkoon nyt ristiltä alas – Messias, Israelin kuningas! Kun sen näemme, me uskomme häneen.” Myös ne, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan, pilkkasivat häntä.

Keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Elohi, Elohi, lema sabaktani?” Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Tämän kuullessaan muutamat paikalla olevista sanoivat: ”Kuulkaa, hän huutaa Eliaa.” Joku kävi kiireesti kastamassa sienen hapanviiniin, pani sen kepin päähän ja tarjosi siitä juotavaa sanoen: ”Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia ottamaan hänet alas.” Mutta Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä.

Silloin temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Kun vastapäätä seisova sadanpäällikkö näki Jeesuksen tällä tavoin kuolevan, hän sanoi: ”Tämä mies oli todella Jumalan Poika!”

Paikalla oli myös naisia jonkin matkan päässä tätä katselemassa. Heidän joukossaan olivat Magdalan Maria, toinen Maria, joka oli nuoremman Jaakobin ja Joosefin äiti, sekä Salome. Jo Galileassa he olivat kulkeneet Jeesuksen mukana ja palvelleet häntä. Siellä oli monia muitakin naisia, jotka olivat tulleet Jerusalemiin Jeesuksen mukana.