Monet, joille oikeus ja vanhurskaus olivat kalliit, lähtivät silloin autiomaahan asettuakseen sinne. He olivat kokeneet kovia näinä vaikeina aikoina, ja niin he lähtivät pakoon lapsineen, vaimoineen ja karjoineen. Kuninkaan virkamiehet ja Daavidin kaupunkiin Jerusalemiin sijoitettu varusväki saivat tiedon, että kuninkaan käskyä vastaan kapinoivia ihmisiä oli paennut autiomaan kätköihin. Suuri joukko sotilaita lähti kiireesti heidän peräänsä. Piileksijät löydettyään sotilaat järjestäytyivät taistelurivistöksi ja valmistautuivat hyökkäämään. Silloin oli sapatinpäivä. Sotilaat huusivat: ”Jo riittää! Saatte pitää henkenne, jos tulette sieltä ja teette niin kuin kuningas on käskenyt.”
”Emme me lähde täältä”, israelilaiset vastasivat. ”Emme me kuninkaan käskyn takia rupea rikkomaan sapattia.” Silloin sotilaat kävivät hyökkäykseen. Israelilaiset eivät vastanneet siihen, eivät lingonneet yhtäkään kiveä eivätkä tukkineet luoliensa suita. ”Me kuolemme puhtain sydämin”, he sanoivat. ”Taivas ja maa todistavat, että te tuhoatte meidät vastoin kaikkea oikeutta.” Sotilaat hyökkäsivät sapattina heidän kimppuunsa, ja he kuolivat kaikki vaimoineen, lapsineen ja karjoineen, ainakin tuhat henkeä.
