Saarn. 9:1–12

Kaiken tämän olen ottanut sydämelleni, tätä punninnut mielessäni: millä tavoin hurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta, koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan. Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen – suoraa päätä vainajien joukkoon!

Niin kauan kuin ihminen elää,
hänellä on toivoa.
”Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona.”

Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään. Heillä ei ole enää palkkaa saatavana, ja heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensa ja vihansa ja kiihkonsa on mennyt, eikä heillä enää koskaan ole osaa missään, mikä tapahtuu auringon alla.

Syö siis leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi. Olkoot vaatteesi aina valkeat ja olkoon pääsi runsaasti voideltu. Nauti elämästä rakastamasi vaimon kanssa kaikkina turhina elinpäivinäsi, jotka Jumala on antanut; se on osasi tässä elämässä auringon alla, kaiken vaivannäkösi keskellä. Tee voimiesi mukaan se mikä tehtävissä on, sillä tuonelassa, jonne olet matkalla, ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta.

Vielä tämän minä havaitsin auringon alla:
Juoksu ei ole nopeiden vallassa
eikä sota sankareiden,
ei leipä viisaiden,
ei rikkaus kyvykkäiden
eikä menestys älykkäiden.
Kaikki on ajan ja kohtalon vallassa.
Ihminen ei tiedä aikaansa
niin kuin eivät kalatkaan, jotka tarttuvat verkkoon,
eivätkä linnut, jotka takertuvat paulaan.
Niiden tavoin joutuu myös ihminen saaliiksi,
kun hänen hetkensä koittaa.

Sananl. 16:1–9

Ihminen suunnittelee mielessään,
mutta sanat antaa Herra.

Ihminen pitää oikeina kaikkia teitään,
mutta Herra punnitsee ajatukset.

Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen,
niin suunnitelmasi menestyvät.

Kaiken on Herra tehnyt tarkoituksiaan varten,
jumalattomankin – kohtaamaan kovan päivän.

Herra vihaa kaikkia kerskailijoita –
totisesti, he eivät rangaistusta vältä!

Laupeus ja uskollisuus sovittavat synnin,
Herran pelko pitää loitolla pahasta.

Joka elää Herran mielen mukaisesti,
pääsee sovintoon vihamiestensäkin kanssa.

Parempi vähän ja rehellisesti
kuin isot voitot vilpillisesti.

Ihminen suunnittelee tiensä,
mutta Herra ohjaa hänen askelensa.

Jes. 51:1–6

Kuulkaa minua,
te jotka tavoittelette vanhurskautta
ja etsitte Herraa!
Katsokaa sitä kalliota, josta teidät on lohkaistu,
sitä kaivosta, jonka uumenista teidät on louhittu.
Katsokaa Abrahamia, isäänne,
ja Saaraa, joka teidät synnytti!
Yksi ainoa hän oli, Abraham, kun minä hänet kutsuin:
minä siunasin hänet jälkeläisten runsaudella.
Yhä Herra lohduttaa Siionia
ja armahtaa sen rauniomaita.
Hän muuttaa aution maan Eedenin puutarhan kaltaiseksi
ja aron kuin Herran paratiisiksi.
Siellä on oleva ilo ja riemu,
siellä kaikuu soitto ja ylistyslaulu.

Kuuntele minua, kansani,
kansakunnat, tarkatkaa sanojani,
sillä laki on minusta lähtöisin,
minä säädän oikeuteni kansojen valoksi.
Minun vanhurskauteni on lähellä,
minä tuon pelastuksen
ja luja käteni jakaa kansoille oikeutta.
Kaukaiset rannat ikävöivät minua,
minun vahvaa kättäni ne odottavat.
Kohottakaa katseenne taivasta kohden,
katselkaa alhaalla leviävää maata!
Taivas hajoaa kuin savu
ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate,
sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset.
Mutta minun pelastukseni pysyy iäti
eikä minun vanhurskauteni murene.

Room. 8:35–39

Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? On kirjoitettu:

– Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa,
meitä kohdellaan teuraslampaina.

Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Ap. t. 27:13–25

Kun sitten alkoi puhaltaa heikko etelätuuli, he luulivat onnistuvansa aikeessaan, nostivat ankkurin ja purjehtivat aivan Kreetan rannikkoa pitkin. Mutta ei kestänyt kauankaan, kun saaren yli syöksyi raju tuuli, koillismyrsky. Se tempasi laivan mukaansa, ja meidän oli jättäydyttävä tuuliajolle, sillä emme kyenneet nousemaan tuuleen. Päästyämme Kauda-nimisen saaren suojaan saimme työllä ja tuskalla laivaveneen talteen. Kun vene oli vedetty ylös, merimiehet ryhtyivät varotoimiin ja sitoivat köysiä laivan ympäri. Koska laiva oli vaarassa ajautua Syrtin hiekkasärkille, he laskivat ajoankkurin, ja ajelehtiminen jatkui näin. Kun rajumyrsky yhä vain ahdisti laivaamme, miehet heittivät seuraavana päivänä osan lastista yli laidan, ja kolmantena päivänä he omin käsin viskasivat kaiken irtaimen kannelta mereen. Moneen päivään emme nähneet aurinkoa emmekä tähtiä, ja kun myrsky yhä raivosi ankarana, menetimme lopulta kaiken toivon selvitä hengissä.

Mutta silloin, kun emme pitkään aikaan olleet saaneet syödyksikään mitään, Paavali nousi toisten keskeltä ja sanoi: ”Miehet! Teidän olisi pitänyt uskoa minua eikä lähteä Kreetasta. Silloin olisitte välttäneet nämä vastukset ja vahingot. Mutta nyt kehotan teitä pysymään rohkealla mielin. Yksikään teistä ei menetä henkeään, ainoastaan laiva tuhoutuu. Viime yönä näet vierelläni seisoi sen Jumalan enkeli, jonka oma minä olen ja jota minä palvelen. Enkeli sanoi: ’Älä pelkää, Paavali. Sinä olet vielä seisova keisarin edessä, ja Jumala antaa sinulle sen lahjan, että myös matkatoverisi pelastuvat.’ Pysykää siis rohkeina, mie

Dan. 6:7–12, 15–17, 20–24

Valvojat ja satraapit riensivät yhdessä kuninkaan luo ja sanoivat hänelle näin: ”Ikuisesti eläköön kuningas Dareios! Kaikki valtakunnan valvojat, käskynhaltijat ja satraapit, hovimiehet ja maaherrat ovat yksimielisiä siitä, että tulisi antaa seuraava kuninkaallinen asetus ja vahvistaa tällainen määräys: Jos joku kolmenkymmenen päivän aikana tästä lähtien rukoilee jotakin keneltä tahansa jumalalta tai ihmiseltä paitsi sinulta, kuningas, hänet heitettäköön leijonien luolaan. Julista nyt, kuningas, tämä määräys ja anna laatia se kirjallisena, niin että se on Meedian ja Persian ikuisen lain mukaan peruuttamaton.” Niin kuningas Dareios antoi laatia kirjallisen määräyksen.

Kun Daniel sai tietää, että tällainen määräys oli annettu, hän meni taloonsa. Sen kattohuoneen ikkunat olivat Jerusalemiin päin, ja kolme kertaa päivässä Daniel polvistui siellä ja rukoili ja kiitti Jumalaansa, niin kuin hänellä ennenkin oli ollut tapana. Kun nuo miehet riensivät yhdessä paikalle, he tapasivat Danielin hartaasti rukoilemassa Jumalaansa.

Kun kuningas kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi ja alkoi miettiä, kuinka voisi pelastaa Danielin. Auringonlaskuun saakka hän etsi keinoa säästääkseen hänet rangaistukselta. Mutta miehet riensivät jälleen yhdessä kuninkaan luo ja sanoivat hänelle: ”Muista, kuningas, että Meedian ja Persian lain mukaan ei mitään kuninkaan antamaa määräystä tai asetusta saa muuttaa!” Silloin kuningas käski noutaa Danielin ja heittää hänet leijonien luolaan. Kuningas sanoi Danielille: ”Sinun jumalasi, jota sinä alati palvelet, pelastakoon sinut!”

Aamun koitteessa kuningas nousi ja kiirehti leijonien luolalle. Tultuaan luolan suulle hän huusi Danielia murheellisella äänellä ja sanoi: ”Daniel, elävän jumalan palvelija! Onko jumalasi, jota sinä alati palvelet, pystynyt pelastamaan sinut leijonilta?” Daniel vastasi: ”Ikuisesti eläköön kuningas! Minun Jumalani lähetti enkelin sulkemaan leijonien kidan, eivätkä ne vahingoittaneet minua, koska Jumalani havaitsi minut viattomaksi, enkä minä ole tehnyt mitään väärää myöskään sinua kohtaan, kuningas.”

Kuningas ilahtui kovin ja käski nostaa Danielin luolasta. Hänet nostettiin ylös, eikä hänessä ollut mitään vammaa, sillä hän oli luottanut Jumalaansa.

Job 26:5–14

Vainajien henget vapisevat
syvyyden vesien alla, syvyyden joukkojen alla,
sillä Jumalan edessä tuonela on alasti,
syvyyden kuilua ei häneltä mikään peitä.
Tyhjyyden päälle hän on levittänyt taivaan,
olemattoman varaan hän on ripustanut maan.
Hän käärii veden pilviin,
eivätkä pilvet repeä sen painosta.
Hän peittää näkyvistä valtaistuimensa,
levittää pilvensä sen eteen.

Hän on piirtänyt rajaksi veteen taivaanrannan,
sinne, missä valo ja pimeys kohtaavat.
Taivaan peruspylväät vavahtelevat pelosta,
kun hän ärjyy.
Voimallaan hän on taltuttanut meren,
taidollaan hän on murskannut itsensä Rahabin.
Henkäyksellään hän pyyhkäisee taivaan kirkkaaksi,
hänen kätensä lävistää kiitävän käärmeen.
Mutta kaikki tämä antaa vain aavistuksen hänen mahdistaan,
me kuulemme hänestä vain hiljaisen kuiskauksen.
Kuka voisi tajuta hänen koko mahtinsa pauhun?

Matt. 8:28–34

Kun Jeesus tuli toiselle rannalle Gadaran alueelle, häntä vastaan tuli hautaluolista kaksi pahojen henkien vaivaamaa miestä. Nämä olivat niin väkivaltaisia, ettei kukaan voinut kulkea sitä tietä. He huusivat: ”Mitä sinä meistä tahdot, Jumalan Poika? Oletko tullut tänne kiduttamaan meitä jo ennen määräaikaa?”

Jonkin matkan päässä oli suuri sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta: ”Jos ajat meidät pois, niin lähetä meidät sikalaumaan.” ”Menkää!” Jeesus sanoi. Silloin henget lähtivät miehistä ja menivät sikoihin, ja koko lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

Sikopaimenet lähtivät pakoon. He menivät kaupunkiin ja kertoivat, kuinka oli käynyt ja mitä pahojen henkien vaivaamille oli tapahtunut. Silloin kaikki lähtivät kaupungista Jeesusta vastaan. Kun he näkivät hänet, he pyysivät häntä poistumaan siltä seudulta.

Ps. 67:2–8

Jumala olkoon meille armollinen ja siunatkoon meitä,
hän kirkastakoon meille kasvonsa.
Silloin koko maa oppii tuntemaan sinun tiesi, Jumala,
ja kaikki kansat saavat tietää, että sinä autat.
Ylistäkööt kansat sinua, Jumala,
ylistäkööt sinua kaikki kansat.
Kansat iloitkoot ja riemuitkoot, sillä sinä jaat niille oikeutta,
sinä johdatat kansakuntia maan päällä.
Ylistäkööt kansat sinua, Jumala,
ylistäkööt sinua kaikki kansat.
Maa on antanut satonsa.
Jumala, meidän Jumalamme, siunatkoon meitä yhä.
Siunatkoon Jumala meitä,
ja palvelkoot häntä kaikki maan ääret.
Kunnia Isälle ja Pojalle
ja Pyhälle Hengelle,
niin kuin oli alussa, nyt on ja aina,
iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Sam. 22:1–7, 16–17

Kun Herra oli pelastanut Daavidin kaikkien hänen vihollistensa ja Saulin käsistä, Daavid lauloi Herralle tämän laulun:

– Herra, sinä päästit minut turvaan,
sinä olet vuorilinnani.
Jumalani, sinuun minä turvaudun,
sinä olet kallio,
olet kilpeni, pelastukseni sarvi,
olet vuori ja turvapaikka.
Sinä olet pelastajani,
sinä autat minut turvaan vainoojilta.
Kun kutsun Herraa, ylistettyä,
saan avun vihollisiani vastaan.

Kuoleman aallokko saartoi jo minut,
turmion pyörteet minua kauhistivat,
tuonelan paulat vangitsivat minut,
näin edessäni kuoleman ansat.
Silloin huusin hädässäni Herraa,
minä kutsuin apuun Jumalaani.
Ääneni kantautui hänen temppeliinsä,
ja hän kuuli minun huutoni.

Merten lähteet paljastuivat
ja maanpiirin perustukset tulivat näkyviin,
kun Herra nuhteli merta,
kun hänen raivonsa myrsky puhalsi sen yli.

Korkeudestaan hän ojensi kätensä ja tarttui minuun,
hän veti minut ylös syvistä vesistä